Tajusin jokin aika sitten, miten naisten alentaminen, rasismi ja syrjintä ylipäätään on pysynyt niin pitkään vahvana osana yhteiskuntia.
Tämä ajatusketju sai alkunsa taannoisesta, eli some-aikakäsityksellä aikoja sitten tapahtuneesta, koffgatesta. Tämä oli se pikku somekohu, kun ennen Suomi-Venäjä -peliä Koff jakoi somessa kuvaa, johon oli muokattu Venäjän jääkiekkomaajoukkueen pelaajalle kiva vaaleanpunainen mekko, ja heitetty perään ”tervetuloa tytöt!”. Joitakin järkeviä ihmisiä kilahti asiasta, kuva poistettiin, Koff pahoitteli.
Ja sitten määrä x idiootteja alkoi huudella kuvaa kritisoineiden järkevien ihmisten Twittereissä ja blogien kommenttibokseissa.
Luin etenkin Nytin artikkelista bongatulle Sini Korpiselle osoitettuja kommentteja. Kommentit olivat mitä mielenkiintoisemmilla mauttomuuksilla ilmaistuja, mutta sisällöltään käytännössä samaa; ”olet huora jonka pitäisi saada miestä kun et ymmärrä läppää ja sinun kaltaisesi naiset ovat syy sille miksi naisia pitää vihata”.
Koko touhu nyt oli toki täysin idioottimaista, mutta eniten kiinnitin huomiota siihen miten nopeasti kynnys julkiseen huoritteluun laski. Joku aloitti huutelun, seuraava jatkoi, ja yhtäkkiä olikin yleisesti hyväksyttävää ladella tappouhkauksia sosiaalisessa mediassa. Huomattiin, että hei, muutkin tulevat tähän mukaan. Olemme kaikki samaa mieltä, ja meitä on paljon! Meille kaikille jääkiekko on sydämen asia! Emme kestä jos huumoria ei ymmärretä! Ei naisviha ole tätä päivää! Ja jos se on, niin syystäkin on! Ja hei, olemme kaikki vielä samaa mieltäkin!
Jos tämä tilanne ei olisi tapahtunut internetin ihmeellisen maailman välityksellä, vaan vaikka baarissa, tilanne olisi mennyt jotakuinkin näin. Joku huutaa, ”pese hiekka pillustasi!”. Toinen kokee tämän letkautuksen hyvin hauskaksi, nauraa räkäisesti päälle ja jatkaa ”joo, ja mene takas keittiöön mihin kuulut!”. Ja siitä eskaloidutaan kivasti sitten. Täysin sama skenaario toistuu koulukiusaamisessa, ja rasismissa, ja mitä syrjinnän muotoja niitä nyt on. Yhteinen vihollinen yhdistää, ja yhteinen pilkan kohde yhdistää.
Jos joukkohuuma on kautta historian kärjistänyt tilanteita kansalaissodiksi asti. Jos se on saanut suomalaiset työläiset huutamaan kapinaa toivottomassa tilanteessa vuoden 1918 sisällissodassa. Niin se saa edelleen ihmiset haluamaan osallistua siihen ryhmään, joka on suuri ja huutaa, ja jonka vastassa on yksi ihminen, joka on hiljaa, tai ainakin hiljempaa. On humalluttavaa kuulua joukkoon, mylviä yhdessä laumassa, ja ajatella olevansa oikeassa koska näin moni muukin on samaa mieltä. On humalluttavaa kokea hyväksyntää kuulumalla siihen ryhmään, joka huutaa eikä siihen jolle huudetaan. Jos tämä on ihmisen primitiivinen vaisto, ei ole ihmekään kuinka pinttynyt osa yhteiskuntia syrjintä on.
Kuvittele itsesi ison ihmisjoukon keskelle, näe ympärilläsi hahmoja, jotka huutavat, ölisevät, nauravat pilkallisesti ja heittävät siinä välissä yläfemmaa toisilleen. Sen lisäksi, että he ovat sinua vastaan, he ovat myös kaikki liittoutuneet yhteen. Sinä olet tuplasti alakynnessä. Ja kun tämä tilanne näytellään koko yhteiskunnan tasolla, ja sinä kuulut marginaaliin, olet todella pahasti alakynnessä.