Sosiaalisessa mediassa on viime viikkoina kiertänyt upea #kutsumua kampanja jonka tarkoituksena on herättää huomiota koulukiusaamiseen, taas jälleen kerran. Sekä minä, että mieheni olemme olleet koulukiusattuja ja maanantaina totesin, että meidän Supervauvasta voi tulla ihan mitä tahansa, ihan mitä vain paitsi koulukiusaaja. Mies sanoi, että parempi kiusaaja, kuin kiusattu.
Olin koko peruskoulun jollain tavalla hyljeksitty, rääkätty, haukuttu ja ulkopuolelle jätetty. Tyttöjen kohdalla varsinkin ala-asteella minun aikanani väkivalta oli enemmänkin henkistä, kuin fyysistä, kun taas nykyään tytötkin vetävät ihan raa`asti turpaan ikään katsomatta. Olen aina ollut herkkä ja jollain tapaa taivaanrannanmaalari, niin sanotusti helppo kohde. Olen arvostanut erilaisuutta, mutta samalla koittanut väkisin sopia porukkaan, vaikka se ei olisi minulle ominaista. Jo ala-asteella pienetekin asiat merkitsivät. Kumisaappaiden väri ja merkki. Takki. Erilaiset hiukset. Taiteellisuus. Harrastukset. Oikeastaan mikä tahansa oikeutti kiusaamiseen. Opiskelin pienessä kyläkoulussa, jossa oli 50 oppilasta, kun olin viidennellä luokalla. Tämä takasi sen, että kiusaaminen oli kokonaisvaltaista. Koululuokat olivat yhdistettyjä eli ykköset ja kakkoset opiskelivat samassa luokassa, saman opettajan ohjauksen alla, samoin kolmoset ja neloset, sekä vielä vitoset ja kutoset. Kolmos-neljäsluokilla kiusaamiseni taisi olla pahinta. Minut jätettiin tarkoituksella porukan ulkopuolelle, nälvimiset alkoivat mennä henkilökohtaisuuksiin, olin lahjakas piirtäjä ja rakastin piirtämistä joten kaikki tuotokseni tuhottiin systemaattisesti. Kyllä te tiedätte, tätä perinteistä sinut valitaan viimeisenä joukkueeseen jne. Pahinta on kuitenkin se, että tytöt olivat ja varmasti ovat edelleen niin julmia, että nämä asiat kerrotaan sinulle suoraan. Sanoja ei säästellä. Tuolloin olin vielä suhtellisen ujo, hiljainen ja kiltti, enkä osannut sanoa vastaan. Nielin kaiken.
#KutsuMua kuvani on yksi niitä harvoja joissa en hymyile.
Asia on niin vakava, etten millään pystynyt pakottamaan itseäni minkäänlaiseen tekohymyyn.
Vitos-kutosluokilla otin ensimmäistä kertaa fyysisesti yhteen tytön kanssa liittyen koulukiusaamiseen. Silloin roikuimme toistemme hiuksissa, läpsimme ja olimme toistemme kurkuissa kiinni, yläasteella asiat muuttuivat ihan puhtaasti turpaan vedoksi. Niin ne ajat muuttuivat. Kesken tämän ensimmäisen tappelunujakan, joka tapahtui luokkatiloissamme ruokatunnilla, opettaja käveli sisään kesken tilanteen ja kysyi että mitäs täällä tapahtuu. Nopeasti seisoimme tytön kanssa vieretysten ja totesimme yhdestä suusta että eipä tässä mitään, kaikki hyvin. Opettaja jätti asian siihen. Olisiko näin pitänyt toimia? Ei tietenkään, kyllä hän varmasti näki että kaikki ei ole hyvin.
Minulla on edelleen näkyvät arvet rystysissä erään nyrkkitappelun jäljiltä yläasteella. Terkkarille ja kotona kerroin, että jäljet tulivat ringetteottelusssa. Totuus olikin aivan toinen. Mutta jotain oli tapahtunut ala-asteen ja yläasteen välisenä kesänä, vaikka en oikeastaan muista siitä yhtään mitään. Ehkä olin löytänyt uusia voimavaroja musiikista, ehkä imenyt voimaa kavereista ja tutuista jotka asuivat toisella paikkakunnalla, ehkä vain jotenkin kasvattanut kovan kuoren. Kuitenkin, yläasteelle siirryttäessä päätin että nyt alkaa uusi elämä. Tavallaan se alkoikin. En enää niellyt itku kurkussa muiden syytämiä sanoja vaan syydin samaa sanapaskaa takaisin. Olen aina ollut verbaalisesti lahjakas ja lapsena, sekä nuorena osasin käyttää sanoja joita muut eivät, koska luin paljon kirjoja. Enkä pelkästään mitään nuortenkirjallisuutta. Kahlasin läpi kaiken mahdollisen mikä eteeni sattui ja imin itseeni vaikutteita. Osasin sivaltaa sanoilla ja harvoin tuli tilanteita joissa en olisi pärjännyt sanallisesti. Puhuin kiusaajat, haukkujat, herjaajat pussiin. Käänsin sanat heitä vastaan. Sekös vasta ärsytti ja välillä tilanteet äityivät väkivaltaiseksi. Noihin aikoihin opin tappelemaan. Edelleen, tänäkin päivänä olen yllättänyt isojakin miehiä erinäisissä tilanteissa sillä, kuinka vahva olen. Miten se oikea koukku ja vasen suora oikeasti uppoaa sinne nenään, eivätkä sanat olekaan pelkkiä sanoja.
Minun kohdallani koulukiusaaminen kasvatti selviytyjän ja nostin koulumaailman läpi kulkiessani erään toisenkin ihmisen kiusaamisen suosta, tosin siitä sain tietää vasta vuosia myöhemmin. Tänä päivänä en hyväksy väkivaltaa, mutta olen hyväksynyt sen tosiseikan, että välillä se on ainoa vaihtoehto. Joskus se on ainoa tapa selviytyä. Toki #kutsumua kampanja ja omat kokemukset saavat miettimään, että mitä jos oma lapsi onkin kiusaaja tai kiusattu? Miten kasvattaa lapsi joka arvostaa muita, mutta myös itseään. Joka uskaltaa kertoa jos kiusataan, joka uskaltaa seistä muiden tukena jos sitä tarvitaan? Miten saada pieni ymmärtämään että kiusaaminen jättää oikeasti arvet joita kannat mukanasi koko loppuelämäsi? Ja erityisesti miten kasvattaa lapsi ymmärtämään että hän on arvokas ilman, että täytyy sopia mihinkään lokeroon, ihan omana itsenään? Näitä asioita pyörittelen jatkuvasti päässäni. Sillä minä en usko, että parempi kiusaaja, kuin kiusattu. Ehkä jopa päinvastoin, en halua että lapseni saa harteilleen kenenkään toisen itsemurhaa tai elinikäisiä paranemattomia haavoja.