Hain edellisenä viikonloppuna Akateemisesta viimeisimmän Time-lehden numeron (päivätty April 7, 2014), sillä siellä on hieno artikkeli Mad Menistä. Sarjan seitsemännen tuotantokauden ensi-iltahan on reilun viikon päästä 13.4.

James Poniewozikin jutussa haastatellaan Mad Menin luojaa Matthew Weineriä kuten myös Don Drap... siis Jon Hammiä sekä analysoidaan sarjan ajankuvaa, hienovireisyyttä, yhtymäkohtia nykypäivään ja roolia käynnissä olevassa television vallankumouksessa. Argumenttina on, että Mad Menin loppuminen merkitsee useammallakin tavalla erään aikakauden päättymistä. (Intro printtilehden jutusta sekä hienoja kuvia löytyy myös lehden verkkosivuilta.)

Yhtä asiaa en vain pysty hyväksymään: 14 jaksoa sisältävä viimeinen kausi kuvataan kerralla purkkiin, siitä näytetään vain puolet, ja sitten viimeistä seitsemää jaksoa pantataan koskemattomina lähes kokonainen vuosi ennen kuin ne julkaistaan. Se on yksinkertaisesti fanien kiusaamista.

Tämän päivän ehdoton onnenhetki (4), tuli heti aamusella kun luin tämän uutisen. Ysäri for the win!

Olen käyttänyt yleispesuaineena Ecoveria ja menin tänään Ruohonjuureen pulloa täyttämään, vaan sepä ei onnistunutkaan. Irtopesuainetta ei saa enää myydä. Tai ei ole ilmeisesti saanut aiemminkaan, mutta kieltoa on alettu valvoa vasta, kun valvonta siirtyi uuden kemikaalilain myötä kunnilta Tukesille viime syksynä. Minä ottaisin kyllä kuluttajana mielelläni vastuun siitä, että en välttämättä tiedä aineen koostumusta, jos joku sitä menee juomaan, mutta näköjään en ole siihen oikeutettu.

http://yle.fi/uutiset/pesuaineiden_irtomyyntikielto_kummastuttaa_yrittajia/6877143

HIMYMin vika jakso on tuutattu maailmalle, mutta tämä vähemmän kohtalonuskoinen TED jatkaa. TEDin sivustolla on eri alojen tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden inspiroivia puheita.

Kannattaa ehdottomasti vilkaista, vaikka olisit harkinnut lukemisen lopettamista sanan "tutkija" kohdalla. Tämä ei ole pelkkää säieteoriaa ja atomeja, vaan osoitus siitä, miten asioita kuten luovuus, terveysintoilu ja mallintyö voi käsitellä pintaa syvemmältä. Toisaalta se on osoitus myös siitä, että säieteoriaa ja atomeja voi käsitellä niin, että näistä mitään tietämätön ymmärtää ja innostuu.

Aloita TEDiin tutustuminen vaikka näistä 11 valikoidusta puheesta, jotka kaikki käsittelevät eri aihetta. Suosittelen kyllä innostusta äänessäni niillekin, joille TED on jo jostain tuttu. Minä ainakin jämähdän helposti omalle kotoisalle nurkalleni niin musiikissa, kirjoissa kuin näissäkin. Ylläty itsestäsi! En olisi uskonut, että voin näin inspiroitua merenelävistä lautaseni ulkopuolella saati sitten runoudesta. Kai siinä on loppupeleissä kyse oman maailmankuvan laajentamisesta ja muiden ihmisten työn arvostamisesta silloinkin, kun ensimmäinen reaktio on jotain välinpitämättömyyden ja toisten outouden ihmettelyn väliltä. 

Huolimatta edeltäneestä puheesta omaan lokeroon jymähtämistä vastaan en voi olla suosittelematta tätä listaa puheista, joiden aihe on oma ihastuttavan omituinen epäloogisuutemme. 

Tämän päivän Hesarissa on huippumielenkiintoinen juttu siitä, että monissa muissa maissa, kuten Espanjassa, Ruotsissa ja Norjassa, tytöt ja pojat ovat samassa ryhmässä koululiikuntatunneilla. Ensimmäinen ajatukseni: hyi kamala! Ikään kuin se ei olisi ollut tarpeeksi hirveää siinä tyttöryhmässä!

Nopeasti juttua lukiessa ajatus kuitenkin muuttui.

Muistelin jälleen omia liikuntatuntikokemuksiani (aiempaa muisteloa täällä). Ensimmäisellä ja toisella luokalla meillä taisi sekaryhmät ollakin. Yritin miettiä miltä se tuntui ja miten sujui, mutta tuolta osin muistot ovat hämärän peitossa. Tuskin siellä siis mitään ihmeellisiä ongelmia ainakaan oli.

Myöhemmin ainoat yhteistunnit olivat ne tanssitunnit, joilla harjoiteltiin poloneesia ja muuta sivistävää. Sekä tietysti uinti. En muista, että olisin ollut erityisen kauhuissani uintitunneista edes teini-iässä, mutta muistan, ettei kukaan meistä tytöistä niitä mitenkään innolla odottanut. Voi olla, että ei pojistakaan, mutta epäilen että heillä olisi silloin 90-luvulla ollut niin kovat ulkonäköpaineet ja siitä johtuvat ahdistukset kuin tytöillä. Tässä asiassa maailma taitaa olla muuttunut tasa-arvoisemmaksi sitten minun nuoruuteni, valitettavasti.

Kuvituksena lapseni harjoittamassa stereotyyppistä tyttöliikuntaa. Kuva Hannu Sipilä.

En usko kovin vahvoihin synnynnäisiin käyttäytymis- tai taipumuseroihin sukupuolen perusteella. Onhan meillä tässä yhteiskunnassa meillä on selvät, näkyvät erot sukupuolten välillä, mutta se johtuu suurelta osin kasvatuksesta, myös tiedostamattomasta sellaisesta. "Pojille ominaisen käytöksen" (oli tämä sitten pelkkä stereotypia, luontaista tai kasvatuksesta johtuvaa) pohjalta ajatus yhteistunneista tuntui vastenmieliseltä. Huutelua, kommentointia ja puristelua oli ihan tarpeeksi jo lukuaineiden tunneilla ja välitunneilla. Sekä negatiivista että "positiivista". Olin muutenkin monin tavoin epämukavuusalueella liikuntatunneilla, ja tuollainen aspekti siihen lisättynä olisi saanut minut todennäköisesti lintsaamaan niiltä kaikilta.

Opetusviraston ylitarkastaja Matti Pietilä perustelee Hesarin jutussa sukupuolijakoa seuraavasti: Lii­kun­ta on toi­min­nal­li­nen ai­ne. Op­pi­lai­den hen­ki­sen ja fyy­si­sen tur­val­li­suu­den ta­kia jos­kus on hy­vä ol­la eril­lään. Allekirjoitan tämän siinä mielessä, että se vastaa omia pelkojani (vaikka Pietilä ehkä tarkoittaa sitä, että pojat "vahvempina" jyräisivät "hentoiset" tytöt - jako mikä ainakin lasten ja varhaisnuorten kohdalla on enemmän yksilöstä kuin sukupuolesta riippuvaista). Mutta onko ratkaisu se, että tytöt ja pojat eristetään toisistaan?

Jutun perusteella ei. Kuhmoisten yhteiskoulussa liikuntatunnit vietetään sekaryhmissä. Oppilaat kertovat sen parantaneen yhteishenkeä ja lisänneen sitä, että aikaa vietetään muutenkin enemmän sekaporukoissa. Kuten yhteiskunnassa yleensäkin tehdään, koulun liikunnanopettaja Anna-Maria Nurmi muistuttaa. Oppilaat kiittävät myös lajivalikoiman monipuolistumista. Kun eihän kaikkia tyttöjä kiinnosta tanssi eikä poikia jalkapallo. Sekaryhmässä on mahdollisuus päästä harjoittelemaan niitäkin lajeja, joita ei muuten asenteiden takia ehkä kehtaisi.

Mietin myös, että tarvitseeko esimerkiksi murrosikäinen "suojaa" vastakkaiselta sukupuolelta herkässä kehitysvaiheessa, vai helpottaisiko yhteisryhmä nuoren kokemia paineita ja epävarmuuksia omasta kropastaan? Ehkä sukupuolijako nimenomaan ylläpitää stereotyyppistä ajattelua ja käyttäytymistä.

Edelleen, ajatteli sukupuolierojen johtuvan biologisista syistä tai kasvatuksesta, meillä on totutut tavat joiden mukaan ajattelemme naisten ja miesten toimivan. Liikuntatuntien sekaryhmä voi purkaa näitä käsityksiä, jutussa kirjoitetaan: Se­ka­ryh­mäs­sä po­jat op­pi­vat, et­tei olen­nais­ta ole vain pe­la­ta ko­vaa. Ty­töt op­pi­vat, et­tei ai­na ole tär­keää teh­dä kau­niis­ti. Paitsi että näin voi päästä tekemään itseä oikeasti kiinnostavia juttuja tai haastamaan omaa toimintatapaansa, huomaa ehkä myös sen, että vastakkaisen sukupuolen edustajat eivät ole yhtenäinen massa, jota kiinnostaa vain yhdenlaiset asiat.

Kuhmoinen on kuitenkin poikkeus. Vaikka Suomessa ei nykyisin ole asetuksellista estettä sekaryhmille, ne ovat harvassa. Hesari kirjoittaa, että Op­pi­laat ha­lua­vat tut­ki­mus­ten mu­kaan pi­tää lii­kun­nas­sa eril­li­set ryh­mät ei­vät­kä he toi­vo se­ka­ryh­miä. Syy­nä voi ol­la, et­tä suu­rin osa on tot­tu­nut eril­li­siin ryh­miin. Varmasti. Jos ryhmät muutettaisiin kaikki sekaporukoiksi, ei sitä kotvan kuluttua enää ihmeteltäisi.

Mitä mieltä olet? Onko liikunnan sekaryhmä hyvä vai huono juttu? Miltä olisi itse tuntunut olla liikuntatunneilla sekaporukassa?

P.S. Vielä tänään 6.4. ehdit antaa äänesi Fitness Führerille Indiedays Blog Awards -äänestyksessä! Kiitos kovasti! Äänestämään pääset täällä.

***

In Finland girls and boys have separate P.E. classes. I'm pondering is that a good or bad think. Probably bad, I'd say, as it may reinforce stereotypes about sexes.

Johan on ollu viikonloppu! Ensin tuli hyvä ystävä perjantaina käymää Lahes pitkäst aikaa, nähty viimeks jouluna, ja eilen oli Suomen cfs yhdistyksen vertaistukitapaaminen. Oon ollu koko viikonlopun tosi väsyny, tottakai, mutta nyt ei keskitytä siihen, oli meinaan niin antoisaa! 

Tapaaminen alko klo 14.30, ja päädyin lähtemää sieltä viimesten joukossa klo 20.30. Oli niin mukavaa jakaa kokemuksii muitten kaa, tunsin niin kuuluvani porukkaan. Kaikilla on jotain samoja oireita, mut myös paljon eroja. Cfs jaetaa ikäänku sidekudosperäseen ja autoimmuuniin. Sidekudosperänen cfs on niillä joilla on esim. Ehlers-Danlossyndrooma, EDS. Se on vaikee nivelten yliliikkuvuus, jossa sidekudos on liian löysää. Se on synnynäinen geenivirhe ja on perinnöllistä. Jotkut on huonomassa hapessa (kirjaimellisesti, hapenpuute on yks cfs oireiden aiheuttaja), ja jotkut kai pystyy jotenki käymään töissä. 

Silmät lupsu jo siinä 5 aikaan, mutta ei se mitään. Ne olis lupsunu kotonaki. Paikalla oli myös yksi lääkäri. Tää yksi lääkäri on hoitanut ja tutkinut cfs:sää Suomessa 6 vuoden ajan ja on saanu hyviä tuloksia. Hän tekee todella paljon töitä sen eteen, että me "outolinnut" saadaan terveytemme takasin, koska hän uskoo että tää on oikee oma sairautensa - eikä mitään luulosairautta niinkun jotkut lääkärit valitettavasti vielä luulee.. Siinä on todellakin Suomen dr.House! Alunperin kaikki nää oireet on kuulostanu hänelleki aivan absurdilta ja uskomattomalta, mut näiden kuuden vuoden aikana palapeli on alkanu muodostua pala palalta, vaan koska on kuunnellut potilaita ja oireita. Näin siis hänen omien sanojensa mukaan. Ja siinä vasta mukava lääkäri, niin hyvä kuuntelija etten toista tiedä. Hän ei oo siis käskeny potilaitten vaan syömään masennuslääkkeitä ja käymää psykiatrilla, kun ei oo tienny mikä niitä vaivaa. 

Yks lääke mikä on osottautunu toimivaks on LDN = low dose naltrexone/pieniannoksinen naltreksoni. Annostus on luokkaa 1,5-4mg. Nalterksonia käytetään alunperin alkoholismiin annostuksella 50mg. Ldn:stä menee teho, jos sitä nostetaan yli n. 4mg. Se perustuu johonkin endorfiineihin ja reseptoreihin, en muista tarkemmin, mutta täältä sivulta löytyy tietoa: http://ldn.gehennom.org/index.html. Mulla ei vielä oo tätä lääkitystä kokeiltu. Kyselin paljon ihmisiltä siellä että onks se ldn auttanu, niin vastaukset oli "en antais pois" ja "en olis tässä ilman tätä lääkettä". Ihan 100% kaikilla se ei toimi, mutta käsittääkseni lähes kaikilla ainakin vähän, estäen cfs:n pahenemisen.

No sitten, minähän en siis oo tän lääkärin potilas, hän toimii Tampereella. Juttelin hänen kanssa ja hän oli kiinnostunu kun olin uusi tapaus. Alkoi siinä sitte tutkimaa kyynärniveliä ensimmäisenä ja sano heti "joo tää on ihan selvä", kokeili kaulan imusolmukkeita ja venytti kasvojen ihoa ja alleja. Sidekudos on kuulemma löysää. Nivelet yliliikkuvat. Kuulemma pelkästä käsien ihon väristä näkee että on cfs. Kynnet oli hiukan kellomaiset, mikä kertoo hapenpuutteesta. Rintakehässä punasia läiskiä, sekin yks merkki. Kylmät kädet. Voi hitto! Se ties niin paljon musta ilman että kerroin mitää! Tuli tavallaan aika hyvä olo, vaik toisaalt eihä se ny kiva juttu oo että on ihan selvästi sairas.

Tossa tota kämmenselkää, verkkomainen "marmori iho", näkyy aika heikosti. Ja kellomaiset kynnet (tykkään niist kyl..:D)

Hiukan ois muutaki sanottavaa mutta enpäs sano ennen ku on varmaa! xP Palataa!

”Ensinnäkin kenenkään on tekopyhää väittää, etteikö edes jossain määrin arvostelisi toisia ihmisiä ja pitäisi itseään parempana kuin tietyt ihmiset. Ei sitä tarvitse henkilökohtaisesti päin naamaa huudella, mutta kyllä ihan varmasti jokainen joskus ajattelee olevansa "parempi ihminen". Se on ihan tervettä itsetuntoa, niin kauan kun ei ajattele olevansa parempi kuin kaikki muut.”

”Jokainenhan meistä ajattelee omassa pienessä päässään olevansa vähän muita parempi, mutta harva on niin typerä että menee lipsauttamaan sen ääneen.”

Luin viikonloppuna Jätä mullekin! -blogin Oton ja Einon postaukset sekä niihin tulleet 200 kommenttia. Otto kysyi ja ihmetteli kirjoituksessaan, onko jokaisella oikeus syödä mitä haluaa, ja kritisoi kanssaihmisten ruokakorien sisältöä. Kommentteja puolesta ja vastaan sateli.

Eino puolestaan puolusti Oton mielipidettä, ja yritti vastailla moniin kymmeniin kommentteihin. Niiden joukosta löysin nuo kaksi yllä olevaa mielipidettä.

Mietin muiden ihmisten kritisoimista ja tuomitsemista viikonloppuna pitkään, sillä annoin (ja sain) siitä taas oman osani. Tulin tulokseen, että asiasta parhaimman kuulemani kommentin on sanonut iki-ihana Stanford Blatch (kuvassa).

Myönnän, että olen mielipiteissäni usein liian mustavalkoinen ja kärkäs. Minulla on tässä elämässä vielä paljon opittavaa – onneksi harjoitteluaikaa on edessä monta vuotta. En missään nimessä halua tai tarkoita olla ilkeä, vaan kerron oman näkemykseni asioista. Ymmärrän hyvin, että kanssani ollaan eri mieltä.

En kuitenkaan tiedä, onko yhtään parempi ajatella näitä juttuja vain hiljaa mielessään (kuten ilmeisesti moni tarkoituksetta tai tarkoituksella tekee) kuin sanoa mielipiteensä rehellisesti ääneen (kuten minä, Otto ja suuri joukko lukijoita).

Itse näin Jätä mullekin! -blogin kommentteja lukiessani ennen kaikkea hirveän määrän tuomitsemista – oli se sitten Oton mielipiteen kritisoimista tai Oton kanssa halpaa ruokaa ostavien ihmisten arvostelua.

En tarkoita, että kummassakaan olisi mitään väärää. Minusta tämä ominaisuus ihmisessä on vain yksi osa sitä ihmisyyttä. Elämme toistemme kanssa päivittäin, ja väkisinkin peilaamme itseämme muihin. Tai muita itseemme, sillä tavoin kehitämme näkemystä maailman toimimisesta, hyvästä ja pahasta, kivasta ja kurjasta. Juuri puhuttaneen uutisen mukaan esimerkiksi opettajien on lähes mahdotonta olla vertailematta luokkansa oppilaiden tasoa keskenään, vaikka miten ovat saaneet ohjeita vastakkaisesta toiminnasta.

En usko, että maailmassa on mitään absoluuttista oikeaa olemista, vain kasa mielipiteitä, ominaisuuksia ja inhimillisiä ajatuksia.

En siis myöskään ihan usko, että kukaan voisi elää elämäänsä arvostelematta ikinä mitään tai ketään, tai olla ajattelematta omien arvojensa, mielipiteensä tai toimintansa olevan toisinaan parempaa kuin jonkun toisen (prove me wrong, saa ilmoittautua). Tuomitsemattomuutta kohti voi pyrkiä, mutta helppoa se ei ihmisluonnolle todellakaan ole, ainakaan oman kokemukseni mukaan. Voiko ihminen muka koskaan ymmärtää täysin kaikkia näkökulmia ja kantoja? Ja jos voi, eikö tällainen mielipiteetön ihmismassa olisi oikeastaan aika tylsä?

Mietin kovasti myös, kuinka paljon helpompaa olisi julkaista vain asupostauksia, hymyillä kuvissa ja kertoa pelkästään ihanista asioista. Valitettavasti näen maailmassa sellaisiakin juttuja, joista minun on melkein pakko kertoa mielipiteeni. Fiksua tai ei, olen iloinen, että välillä teen niin. Saatan saada haukut ylimielisyydestä, mutta olenpahan ainakin rohkeasti avannut suuni ja saanut toivottavasti jonkun viihtymään, jonkun suuttumaan ja jonkun ajattelemaan.

PS. Lähetän isot tsempit Otolle. Jonka kirjoituksesta tykkäsin ja jonka pointin ymmärsin. Vaikka ostoskoristani löytyykin aina juustoa ja Lidlin kokista.

PPS. Se "saa ilmoittautua" ei sitten ollut vitsi.

Kuva: Pinterest

Vihdoin ja viimein sain aikaiseksi lukea Anu Silfverbergin kovasti kohutun Äitikortin. Minulle oli jäänyt kirjasta joidenkin some-keskusteluiden pohjalta sellainen ennakkokäsitys, että kirjoittaja lähinnä irvailisi äitiydelle, mutta itse en kokenut kirjaa lainkaan niin kielteisesti kuin olin etukäteiskuvitelmieni perusteella ajatellut. Itse asiassa suurimman osan ajasta kirjaa lukiessani nyökyttelin mukana - juuri näin, tuota olen itsekin ihmetellyt, aivan, hyvä pointti!

Kirjan ilmestymisestä on jo reilu vuosi ja keskustelu sen ympärillä taitaa olla aika lailla loppuun kaluttua. Ensin ajattelinkin, että turha minun on enää ruveta niitä samoja teemoja esille nostamaan, mutta sitten päätin niin sanotusti kaivaa oman äitikorttini kukkarosta - ironisesti tosin - ja vilauttaa sitä: tässä siis omia subjektiivisia mietteitäni vanhemmuuteen liittyen pienen lapsen äitinä. Voisin sanoa kirjan teemoista paljon enemmänkin ja keskustella niistä melkein loputtomiin, mutta tyydyn nostamaan esille vain muutamia sellaisia kohtia, jotka herättivät minussa eniten ajatuksia.

"Uutena tyylilajina elämäntapaoppaiden hyllyyn olivat nousseet äitiyskirjat, joiden sävy on pirteä ja "uskalias". Niissä hihitellään vanhemmuuden haasteille päivittelevään sävyyn ja vitsaillaan "huonolla äitiydellä". ... Se on tavallaan uutta, mutta uskalias äitiyspuhe tuntuu itse asiassa väkinäiseltä ja myös tylsältä."(s.10)

Itsekin olen lukenut pari tällaista ns. uskaliaampaa äitiyskirjaa ja mielestäni niille on tarvetta. Mielestäni on hyödyllistä, että äitiysihanteita tuuletetaan ja että vanhemmuudesta uskalletaan vitsailla. Kyseessä on kuitenkin melko tavallinen ja arkipäiväinen ilmiö, eikä vanhemmuus ole mitään ydinfysiikkaa. Kun lapsia tehdään, niistä on huolehdittava. Mutta kaikesta ei tarvitse nauttia: itse voin ainakin myöntää, etten viihdy hiekkalaatikon reunalla enkä jaksaisi väkertää samaa palapeliä lapsen kanssa uudestaan ja uudestaan. Kaipaan aivojumppaa, aikuista juttuseuraa ja omaa aikaa. Mutta siinä mielessä olen samaa mieltä Silfverbergin kanssa, että uskalias äitiyspuhe ei enää tunnu niin raikkaalta vaan välillä jopa tuntuu, että itsensä nimittäminen huonoksi äidiksi on se tämän hetken juttu. Itse en kutsuisi itseäni huonoksi äidiksi vain ironian tai huumorin vuoksi, sillä olen sitä mieltä, että olen lapselleni hyvä äiti. Mutta näissä uudentyyppisissä äitiysoppaissa tärkeintä onkin juuri se, että niissä ei olla tosissaan sitä mieltä, että vain bataattisoseen läikittämät kotiäidit olisivat hyviä äitejä vaan kaikki lapsiaan asianmukaisesti hoitavat ja rakkaudella kasvattavat vanhemmat ovat hyviä vanhempia.

"Ei sille [raskaana olevan vatsan tai muun olemuksen kommentoinnille tai koskettamiselle] ole mitään muuta perustetta kuin vanha tottumus siihen, että naisruumis on kollektiivista omaisuutta. Ja tavalla tai toisella nainen redusoituu ruumiikseen aivan erityisesti ollessaan raskaana tai kun muut arvelevat hänen olevan." (s. 73)

Yllä olevassa sitaatissa äänessä on Silfverbergin ystävä, Eeva. Olen Eevan kanssa samaa mieltä. Ihmettelin jo esikoista odottaessani sitä, miksi vartaloni on yhtäkkiä sallittua riistaa kaikenlaisille kommenteille. Jonkun mielestä vatsani oli niin suuri, että kohta se varmaan repeää. Jonkun toisen mielestä vatsani ei ollut erityisen iso. Suloinen vauvamasu. Joku kommentoi, että muualle kroppaani ei ollut tullut painoa. Vatsan muodon perusteella veikattiin poikaa. Vatsaa kosketeltiin. En muista varsinaisesti loukkaantuneeni mistään kommentista, mutta ihmetelleeni kyllä. Todennäköisesti olen itsekin sortunut tällaiseen kommentointiin, tosin enää en tekisi niin. Onhan se nyt aika hassua, että toisen ulkomuotoa saa ruveta kommentoimaan miten sattuu vain siksi, että toinen odottaa lasta. Ajatelkaa, miten outoa olisi, jos sanoisin jollekin tutulleni, että sulta on lähtenyt jo niin paljon hiuksia, että kohta sä olet varmaan kokonaan kalju. Toisaalta uskon, että ainakin joidenkin kommenttien takana on halu jollakin tavalla osoittaa olevansa kiinnostunut toisen raskaudesta - ja vatsan koon tai muodon kommentointi on helppo tapa osallistua. Itse kuitenkin kuulisin ennemmin Miten olet voinut? -kysymyksiä kuin päivittelyjä siitä, että miten vatsani voi olla jo noin iso, kun viikkoja on vasta noin vähän.

"Kolikon toiselta puolelta löytyy vain kolikon toinen puoli, ja se on samanmuotoinen ja aivan yhtä kova." (s. 95)

Perhepeti vs. pinnasänky. Manduca vs. BabyBjörn. Kestovaipat vs. kertakäyttövaipat. Imetys vs. korvike. Imetys vs. pumpatun rintamaidon syöttäminen pullosta. Suositellut rokotukset vs. ei rokotuksia ollenkaan. Kotihoito vs. päivähoito. Lista tuntuu loputtomalta ja olen ymmärtänyt, että netissä käydään melkoista sotaa oman joukkueen puolesta. Itse toivoisin, että vanhempien annettaisiin rauhassa valita omalle perheelle ja omille lapsille sopivimmat ratkaisut, joihin yleensä aina vaikuttaa niin moni sellainen asia, joka ei päälle päin näy. 

Meillä ei ole muuten harrastettu mitään vauvanhoitoon liittyvää: ei ole liinailtu, reppuiltu, kertistelty tai mitään muutakaan. Sen sijaan meillä on kasvatettu lasta siten, kuten olemme parhaaksi nähneet: käytännön syistä vauva nukkui ensin perhepedissä ja siirtyi vasta hiukan alle vuoden ikäisenä pinnasänkyyn. Manduca oli meille pelastus, mutta ei se vauvan kantaminen kantorepussa mitään "reppuilua" ollut vaan vauvan kantamista kantorepussa. Emme missään vaiheessa edes harkinneet kestovaippoja, emmekä ole kovinkaan paljon vauvan vaippa-asioita muutenkaan pohtineet; meille riitti se toiminta-ajatus, että märkä vaippa täytyy vaihtaa kuivaan. 

Imetin siihen saakka, että taapero oli vuoden ja kaksi kuukautta. Tätä tulevaa vauvaakin haluaisin imettää suurin piirtein samanlaisen ajanjakson, tosin tällä kertaa aiomme ottaa myös tuttipullon käyttöön, jotta mieheni voisi hoitaa joitakin yösyöttöjä, mikäli se vain suinkin onnistuu, sillä tärkein asia, jonka opin Vauvavuodesta on se, että unta on pyrittävä kaikin konstein saamaan mahdollisimman paljon. 

"Melkein jokainen lapseton ihminen tuntee Pienten Lasten Äidin, joka kuittaa lapsettoman mielipiteet sanomalla: sitten kun sinulla on lapsia, ajattelet toisin." (s. 110)

Aamen. Mielestäni se, että ihmisellä on lapsi tai lapsia, ei tee hänestä automaattisesti jokaisen alan asiantuntijaa. Omat kannanotot ja mielipiteet täytyy pystyä perustelemaan muutenkin kuin sillä, että sattuu olemaan äiti tai isä. Luin juuri huvittuneena erään puolituttuni Facebook-päivityksen, jossa annettiin ymmärtää, että useamman lapsen saaneena voi jo olla välittämättä virallisista suosituksista. Kun on useamman lapsen vanhempi, ihminen voi ilmeisesti ihan maallikkonakin tietää asioista enemmän kuin asiantuntijatahot.

Se, että tykkää puhua omasta jälkikasvustaan on mielestäni kuitenkin aivan eri asia kuin äitikortin vilauttelu. Mutta itse ainakin kerron omasta lapsestani täysin tietoisena siitä, että kyseessä on a) vain yksi lapsi b) vain yhden äidin subjektiiviset kokemukset. Minulle ei tulisi mieleenkään ajatella, että meidän perheemme kokemusten perusteella voisin kipaista eduskuntatalolle sanomaan, miten asiat tulisi hoitaa. Sen sijaan voin tietenkin yleisellä tasolla osallistua esimerkiksi poliittiseen keskusteluun, mutta siinä tapauksessa tekisin sen vaikkapa humanistin tai työttömän englanninopettajan näkökulmasta. Toki se, että olen nykyään äiti, vaikuttaa paljon siihen, mihin asioihin huomioni tänä päivänä kiinnittyy. Ehkä se on jonkinlaista omaan napaan tuijottamista, mutta tänä päivänä minua kirpaisee enemmän päätös lapsilisien leikkaamisesta kuin esimerkiksi päätös opintotukikuukausien poistamisesta toisessa korkeakoulututkinnossa. 

"Synnytyksestä on nopeasti tullut ainoa sairaalatoimenpide, jossa tavoitteena on kivun sietäminen ilman lääkkeitä sekä syvä epäluuloisuus lääkäreiden ammattikuntaa kohtaan." (s. 149)

Niin, siis mitä ihmettä? Jos on olemassa edes jokin pieni keino lieventää sitä helvetillistä tuskaa edes hiukan, miksi ihmeessä sitä ei saisi käyttää? Miksi pitäisi synnyttää luomusti ja kärsiä vielä enemmän? Olisihan se mahtavaa, jos synnytys olisi sellainen pieni nipistys vain, johon ei tarvittaisi paria panadolia kummempaa, mutta kun siinä nyt kuitenkin puserretaan ihminen ulos pikkuruisesta aukosta. Mielestäni jokainen tavalla tai toisella synnyttänyt nainen ansaitsee aplodit (ja ansaitsisi paljon muutakin, esimerkiksi kropan, joka ei reagoi suklaan kalorimääriin).

"On selvää, että kun äitejä kielletään juomasta [alkoholia], imetyksen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä." (s. 183)

Itse luulin puolivirallisten ohjeiden perusteella pitkälle vauvavuoteen, että esimerkiksi parin oluen nauttiminen muuttaisi rintamaitoni vähintään triplavodkapaukun vahvuiseksi myrkkypommiksi. Näinhän asia ei todellakaan ole, vaan ne suositukset siitä, että imettäessä ei saisi nauttia alkoholia, tarkoittavat oikeasti sitä, että jos on hoitovastuussa lapsesta, ei saisi nauttia alkoholia kuin hyvin vähäisen määrän. Ettei satu mitään vahinkoja. Ja tämä sääntö pätee tietenkin aivan samalla tavalla lapsen isään, joten on aika outoa, että aina jankataan siitä, että alkoholi ja imettäminen eivät sovi yhteen. 

"Muille kuin lapsen toiselle hoivaajalle ei voisi koskaan puhua [lapsesta] samoin. Tai voisi, mutta se ei kiinnostaisi ketään, ja siksi se olisi yksinäistä, erottaisi muista. ... Päivämme ovat täynnä puhetta, joka on käytännössä sisällötöntä, mutta samalla tiheää ja painavaa, täynnä merkityksiä. Nämä ovat lauseita, joita kukaan muu ei jaksaisi kuunnella minuuttia kauempaa." (s. 234)

Niinpä. Miten monta keskustelua me olemmekaan mieheni kanssa käyneet lapsemme täydellisyydestä? Saatamme yhtäkkiä vain jumittua päivittelemään tytön kasvojen suloisuutta ja sitä, miten ihmeellinen hän on. Ällistyttävän taitava, hämmästyttävän fiksu, syötävän suloinen...edelleen iltaisin nukkumaan mennessämme katselemme ensin hetken nukkuvaa lastamme, eikä meidän tarvitse edes sanoa toisillemme mitään, vaan katseemme kertoo kaiken: tuo lapsi on täydellinen, miten meillä onkin voinut käydä tällainen tuuri?

Oletko sinä lukenut Äitikortin? Mitä mieltä olet tämän postauksen aihepiireistä?

Päivän luku: 815 000 000. Niin monta on Intiassa äänioikeutettuja parlamenttivaaleissa kertoo HS.fi.  Suomalaisia on suunnilleen se viimeinen viitonen ja sen jälkeiset nollat. Siinäpä ajatusta kerrakseen yhdelle päivälle. 

Ei ole ilo olla suomalainen, kun on vähän kiinnostunut X:stä määrästä eri aineita ja haluaisi lukea niistä kaikkia yliopistossa! Ja kun yhtälöön lisätään se, että on laiska lukemaan pääsykokeisiin, ei yliopistoura Suomessa juuri urkene. Mutta onneksi on olemassa Ruotsi! Ja se pakollinen ruotsin opetus Suomessa, vaikka se ei ehkä sitten niin kauhean hyvin sujuisikaan.

Täällä Ruotsissa on vielä viikon verran korkeakouluhaku auki osoitteessa antagning.se, ja vaikka itseäni usein rasittaakin Tukholman valtava suomalaispopulaatio, ajattelin nyt kuitenkin helpottaa jonkun mahdollista pohdintaa siitä, pitäisikö hakea Ruotsiin opiskelemaan vai ei. Itsehän hain tänne aikoinaan täydennyshaussa hetken mielijohteesta kun yliopiston ovet Helsingissä eivät mulle auenneet eikä muitakaan tulevaisuudensuunnitelmia ollut. Lähetin siis vain hakemuksen antagning.se:n kautta ja postitse kopioita lukiotodistuksista ja passista ja mistä kaikesta niitä nyt pitikään olla (tätä ei lainkaan helpottanut se, että tuolloin olin itse Islannissa passini kanssa ja lukiotodistukset toki kotona Suomessa, josta tukholmaanmuuttosuunnitelmistani tietämätön äitini sitten ystävällisesti lähetti kopioita Islantiin, josta itse lähetin ne lopulta Ruotsiin), ja kun syyskuun alussa olin jo luopunut toivosta, tulikin Tukholman yliopistolta sähköpostia että mut on hyväksytty opiskelemaan yleisen kielitieteen kandidaattiohjelmaa ja että olisi kiva jos pääsisin mahdollisimman pian tulemaan ja aloittamaan koulun. Siitä viikon päähän jo aiemmin buukattu Reykjavik - Kööpenhamina - Helsinki -lento vaihtui siis hyvin äkkiä Reykjavik - Kööpenhamina - Tukholma -lennoksi, ja muutin kaupunkiin syksyllä 2011 mukanani vain tavarat jotka olin pakannut lähtiessäni Islantiin kesätöihin. Pakko myöntää että tuo on kyllä ollut elämäni hulluin spontaanipäätös ja ehdottomasti se kaikkein paras tähän päivään mennessä!

Vaikka itse opintoihin haku ja sisäänpääsykin on varsin helppoa (en tosin ole kokeillutkaan sisäänpääsyä esim. ekonomian tai juridiikan kursseille tai tutkintoihin, niihin voi olla enemmänkin tunkua ja vaikeampi päästä sisälle - mutta tuskinpa yhtä vaikeaa kuin Suomessa), kannattaa ottaa huomioon ettei KELA myönnä opintotukea yksittäisiin kursseihin, ts. on pakko opiskella kandidat- tai masterprogrammissa, ja että Ruotsistakaan ei ihan heti ulkomaalaisena opintotukea saa. Käsittääkseni CSN:n opintotuen saanti helpottuu jos on ollut täällä ensin töissä, joskin en tiedä kuinka pitkään töissä sitten on pitänyt olla - itse olen nyt tehnyt täällä osa-aikatöitä kaksi vuotta ja olen nyt oikeutettu CSN-opintotukeen, ehkä olisin ollut jo aiemminkin jos tarvetta olisi ilmennyt.

Muusta ei Ruotsiin muutossa ja täällä opiskelussa oikein tarvitsekaan huolehtia kuin opintotuesta: henkilöllisyystunnuksen saat helposti sitä hakemalla, pohjoismaisuuden ansiosta et tarvitse mitään kummempia lupia paperien siirtämiseksi tänne ja tuollaisessa programmissa opiskelu on uskomattoman kätevää, kun korkeintaan ehkä tarvitsee ilmoittaa instituutiolleen että on jatkamassa ohjelman lukemista, ja he rekisteröivät sut automaattisesti kaikille sen lukukauden kursseille. 

Asuntotilanne Tukholmassa tosin on mielettömän surkea, rahastajia löytyy ja itseni aiemmin maksama 3000 kr / kuukausi yhdestä huoneesta eläkeläistädin kanssa jaetussa kerrostaloasunnossa noin 15 minuutin metromatkan päässä keskustasta oli hinnaltaan varsin tavallinen, joskus tuntui jopa edulliselta. Eli ei ehkä kannata kuitenkaan haaveilla siitä yksiöstä Södermalmilla ihan heti - toki niitäkin voi löytyä, mutta hinta ja vuokrasopimuksen kesto (parin kuukauden mittaiset sopimukset eivät ole lainkaan tavattomia) ovatkin sitten ihan toinen juttu.. Netistä asuntoja voi kuitenkin katsella, esimerkiksi itse löysin ensimmäisen huoneeni Akademisk kvart -sivustolta todellisella onnella. Blocket.se on myös tavallinen asuntojenvälityspaikka, mutta pullollaan huijareita! Toki myös Tukholmassa on opiskelija-asuntoja, joita välittää SSSB, mutta näemmä tällä hetkellä 17 m²:n studentrumin kivalla alueella Gärdetissä (Östermalmilla) voi saada oltuaan asuntojonossa lähemmäs 800 päivää, ja tuollaisesta huoneesta saa maksaa noin 3100kr kuussa. Studentrum on siis huone omalla kylppärillä + vessalla sekä noin kymmenen henkilön kanssa jaetulla keittiöllä ja olohuoneella. Studentettanin, eli yksiön, voi tällä hetkellä saada noin tuhannella jonotuspäivällä ja 3000-5000 kruunun hinnalla. Mutta vaikka tuo melko järkyttävältä kuulostaakin, vaikuttaa se siltä että teltassa ei kenenkään ainakaan pidempiä aikoja tarvitse majailla: kyllä jokaiselle joku nurkka jostain jotain kautta löytyy!

Ja jos jotakuta arveluttaa kielen puolesta: lopeta moinen hömpötys! Jos olet lukiossa edes istunut ruotsintunneilla, totut pian ja kaikki menee hyvin.
Mikäli taas joku ihmettelee miten täällä sitten tuo opiskelijoiden valinta kursseille tapahtuu, kun pääsykokeita ei yleensä ole: sulla täytyy olla tietty "behörighet" jotta voit ylipäätään saada lukea tiettyjä kursseja. Behörighet määräytyy sen perusteella, minkä verran olet lukenut kursseja lukiossa. Itse olen esimerkiksi täällä lukenut kehitysmaatutkimuksen kursseja luettuani lukiossa vain pakolliset historian ja yhteiskuntaopin kurssit; luonnontieteissä taas vaaditaan aika paljon, esimerkiksi biologiaa luin itse lukiossa muistaakseni kaikki paitsi kaksi valinnaista kussia enkä saisi lukea biologian peruskurssia (muistaakseni). Mutta mikäli olet lukiossa panostanut täysillä luonnontieteisiin, on luonnontieteen kursseja luultavasti suhteellisen helppo päästä opiskelemaan. Kunhan tuo behörighet siis on kunnossa, valitaan osallistujat kursseille lukion arvosanojen perusteella. Itselläni ei ole ollut vaikeuksia päästä mukaan haluamilleni kursseille (olen tosiaan tuon kandiohjelmani lisäksi lukenut yksittäisiä kursseja kehitysmaatutkimusta, ilmastonmuutosta ja espanjaa), vaikka keskiarvoni lukiosta oli 8.00. Ylppäreiden arvosanoilla ei siis ole täällä mitään merkitystä, koska Ruotsissahan ei ole ylioppilaskokeitakaan.

Yritin tehdä tästä postauksesta tiiviin infopaketin, mutta tiivistäminen ei koskaan oikein ole ollut meikäläisen juttu.. Kuten ei myöskään yhden opintoaineen valitseminen: siirsin kanditutkielmani kirjoittamisen ensi kevääseen ja suunnittelen nyt syksyllä lukevani ihan vaan sellaisia kursseja jotka kiinnostaa, ja hakemukseen lipsahti nyt mukaan etologiaa, vähän enemmänkin kehitysmaatutkimusta, Afrikan ja Intian yhteiskunta- / kulttuuritutkimusta, turismia, PHP:tä, vähän biologiaa ja kuvankäsittelyä: yhteensä 20 kurssia, joista siis voin korkeintaan tulla hyväksytyksi noin kuudelle kurssille eli 45 opintopisteelle / lukukausi... Mutta juuri tätä rakastan Ruotsin systeemissä: voit hakea opiskelemaan ihan mitä vain behörighetin rajoissa, ja ne behörighetin luomat rajoitukset eivät ole turhan rajoittavat ainakaan suomalaisessa lukiossa opiskelleelle! Etkä todellakaan ole sidottu opiskelemaan vain siinä "omassa" yliopistossasi: itse olen lukenut kursseja Tukholman yliopiston lisäksi Södertörns Högskolanilla sekä etänä Karldstadin ja Uppsalan yliopistoista.

Tiivistettynä voisin siis todeta että ainakin minusta, joka en koskaan ole Suomessa korkeakoulussa opiskellut, vaikuttaa tämä Ruotsin systeemi paljon helpommalta. Vaativuusaste itse tutkintojen sisällä vaihtelee toki varmasti, mutta ainakin humanistinen puoli Tukholman yliopistossa on hyvin rento: paljon ryhmätöitä, vähän luentoja ja harvoin salitenttejä.

What do you see as the biggest barrier to young women connecting to feminism today?

The word itself comes with such bad baggage. You’ll have women who if you listed out major ideas of gender equality, they would agree with them, but then if you said, “are you a feminist?,” they’d say “no.” That's one of the reasons I wanted to use the word feminism. [I wanted to] talk to young people, and say, “forget the history of the word and the baggage it carries, and think about the idea of it.”

- Chimamanda Ngozi Adichie

Kotiinpalaajat- ja Puolikas keltaista aurinkoa-teoksistaan tunnettu kirjailija Adichie pukee The Huffington Postin haastattelussa sanoiksi syyn sille miksi minäkin täällä viikottain vaahtoan feminismistä. Itse en vain ollut koskaan osannut asiaa noin hyvin sen ytimeen kiteyttää. Mutta onneksi meillä on näitä kaikin puolin sujuvasanaisempia yksilöitä, joiden verbaalisia helmiä me muut voimme sitten lainata!

Kuvakaappaus on muuten Adichien Tedx-puheesta nimeltä We should all be feminists. Suosittelen iltakuuntelemiseksi!

Psst! She said it -sarjassa aiemmin ilmestyneitä:

What's the worst possible thing you can call a woman?

Miksi prinsessat ovat perseestä

Orgasmi viikossa

Äkäpussin suusta

Tosirakkausmyytti

Kuva: ABC

Once Upon a Time in Wonderland on tullut tiensä päähän! Tämä Suomessakin suositun Once Upon a Time -sarjan spin-off (tai sisarsarja) alkoi viime syksynä suurien odotusten saattelemana, sillä ABC uskoi saavansa sarjasta toisen hitin. Jo Once upon a Timen ensimmäisen kauden aikana keskustelu kävi kuumana mahdollisesta spin-off -sarjasta, koska Disney-kytköksineen ABC:llä oli käytössään koko Disney-hahmojen kavalkaadi. Tämä spin-off keskittyi Liisa Ihmemaassa -tarinaan (Alice in Wonderland), joka oli yhteydessä sekä emosarjaan että omiin tarinoihinsa. Sarjasta ei tullut originaalin kaltaista hittiä, ja muutama viikko sitten julkistettiinkin tieto, että Once Upon a Time in Wonderlandin ensimmäisen kauden finaalijakso olisi samalla koko sarjan viimeinen jakso. Oletettavasti tarina saatiin viime viikon finaalissa päätökseen, ja sarja tullaankin todennäköisesti tuntemaan tästä lähin enemmän limited series event -tyylisenä kokeiluna. TVLinen uutinen sarjan lopetuksesta kuitenkin huomauttaa, että tämän spin-offin lopettaminen ei suinkaan sulje pois muiden mahdollisten spin-offien toteutumista. Voisinkin kuvitella, että aivan hyvin Once Upon a Timen ollessa aina kesätauolla, ABC voisi näyttää yhden pienen kauden mittaisia spin-off -sarjoja samaan maailmaan sijottuvista tarinoista, jotka avaisivat originaalisarjan hahmojen taustoja enemmän. Silloin fanit saisivat sarja-annoksensa ympäri vuoden ilman, että originaalisarjan hahmoja tai tarinoita kulutettaisiin loppuun.

Kuva: NBC

... because I'm happyyyyyyyy! Tai ainakin oletettavasti Pharrell Williams on, sillä noin viikko sitten julkistettiin, että tämän hetken kuumin hattuherra on The Voice -sarjan originaalin USA-version tuleva tähtivalmentaja. Tällä hetkellä Yhdysvalloissa pyörii tämän laulukilpailurealityn kuudes kausi, mutta spekulaatio seuraavasta kaudesta käy kuumana. CeeLo Green ei palaa enää sarjaan, ja Pharrelliä tituleerataankin CeeLon korvaajaksi. Muita seitsemännen kauden valmentajia ei ole käsittääkseni vielä vahvistettu, mutta eiköhän ainakin Adam ja Blake pysy sarjassa. Vaikka Blake onkin pysyvästi listallani, voisin kenties mielelläni nähdä hänenkin välillä tekevän jotain muuta. Mitä sanoisitte, eikö olisikin hienoa, jos Taylor Swift yllättyneine ilmeineen olisi tähtivalmentajana?

Kuva: CBS/EW

How I Me Your Motherin viimeviikkoinen finaali nostatti ihan kohtalaisen p**kamyrskyn fanien ja muiden viihdekatsojien keskuudessa. Täällä The Variety Show'ssakin keskustelu kävi kuumana, ja finaalijakson arvostelun lisäksi monet fanit ovat kunnostautuneet editoimalla omiaversioitaan sarjan lopetuksesta. Sarjan tekijät seisovat omien sanojensa mukaan televisiossa nähdyn sarjan lopetuksen takana, mutta he tuntuvat ymmärtävän innoikkaimpia faneja sen verran, että sarjan vaihtoehtoinen loppukohtaus sisällytetään syksyllä julkaistavalle DVD:lle. Kyse ei kuulemma eri kuvatusta kohtauksesta, vaan tässäkin tapauksessa editoinnin valinnoista. Hmm, uskaltaisikohan siitä toivoa jotain kivaa, vai rummutetaanko tässäkin ihan turhasta?

Toukokuun alkuun ei ole enää kauaa, ja silloin kaikkien lempparimaailmanpelastaja Jack Bauer palaa televisioon. Hittisarja 24 on alun perin kahdeksan kauden mittainen, ja tämä uusin 24: Live Another Day -niminen jatko sarjalle on limited series event. Jackin päivä on tässä hiukan totuttua lyhyempi, ja kellon ympäri mennään vain kerran 12-osaisesti. Tämä yllä oleva teaser trailer antaa hyvin osviittaa tulevasta, eli Jack is back perinteisine räjähdyksineen ja salaliittoineen. Awesome!

Loppukevennyksenä Arrow-sarjasta kiinnostuneille tieto sarjan kilpailusta MTV Viihteen sivuilla! Kisasta voi voittaa yllä olevassa kuvassa näkyviä mukeja ja muistikirjoja. Kisa on voimassa 18.4. asti, ja siihen osallistuminen vaatii yhteystietojen lisäksi vastauksen vain yhteen kysymykseen. Onnea kisaan!

Juuri ennen Joensuun hautausmaata törmäät tällaiseen kylttiin.

Meitä on monenlaisia maailmankatsojia.

Joku tuntee huolen aallon aina kun kuulee ambulanssin sireenin.

Toinen katsoo aina ennen tien ylittämistä vähintään viidesti kumpaankin suuntaan.

Minulle tulee nykyään aina vähän epämiellyttävä olo, jos kuljen vähänkään suuremmassa tai tiiviimmässä väkijoukossa reppu selässä. Tekisi mieli kääntää reppu mahan eteen tai pitää selkä seinää vasten.

Tilanne syksyltä: Istun bussissa ja katson vieressä virtaavaa liikennettä. Yhtäkkiä vastaantulevien kaistalla alkaa tapahtua, kulkukoira juoksee tielle ja törmää moottoripyörään. Pyörä kaatuu ja kyydissä olevat saavat kuin ihmeen kaupalla kierähdettyä pois niin, että eivät jää pyörän tai takaa tulevien alle.

Lähes jokainen meistä on joskus ollut melkein-uhrina, läheltä-piti-tilanteessa. Sellaisen jälkeen ei voi todeta oikeastaan muuta kuin, että pysäyttipäs, ja onneksi ei käynyt pahemmin. Olla ehkä varovaisempi, yrittää luottaa taas että elämä kannattaa.

Iso osa meistä on ainakin kuullut onnettomuudesta, josta on jäänyt pysyviä fyysisiä tai henkisiä jälkiä.

Joillakin meillä on läheisiä, jotka ovat menehtyneet.

Oli tapaus mikä tahansa, arkea katsoo sen jälkeen aivan toisella tavalla. Ikään kuin mikään ei ole muuttunut, ja yhtä aikaa aivan varmasti kaikki, koko maailma, ainakin minun maailmani.

Tänään muistan kaikkia meitä. Lähetän meille pehmeitä pajunkissoja, toivon meille läheisiä, ymmärrystä tai ymmärtämättömyyden hyväksymistä, sen kanssa elämään oppimista. Aikaa, huomiota ja kunnioitusta.

”Minne käynkin maailmassa, sinä olet hoitamassa.” (Virsi 492:1)

-Juudit

Heippa hei! Jostain syystä en ole päässyt koneella Lilyn sivuille lainkaan joten uutta blogipostausta ei tänään valitettavasti tule:/ Tällä tabletilla kirjoittaminenkin vaatii tietynlaisia hermoja ja nyt mulla ei ole aikaa sellaiseen :D 

Toivotaan myös, että uusi läppärini tulisi pian postissa niin pääsen kirjoittelemaan taas pian! Vanha kone alkaa muutenkin olla jo sen verran käytetty ja varsinkaan nyt en enää uskalla paljoakaan sillä surffailla, kun Windowsin xp-tukikin päättyy tänään. 

Parempaa postausta luvassa kuitenkin loppuviikosta ;) Palaillaan! 

Ennen Tintin syntymää en ole ajatellut enkä edes huomioinut miten lapsiperheiden paikkoja käytetään. Tällä hetkellä pää lyö liekkejä kun näen aikuisen yksin tulevan autolla ja jättävän vielä pokkana autonsa siihen. Nuoret eivät tätä tee mutta ikähaarukka 30-50 on ehkä pahin..

Saako vanhukset jättää parhepaikoille? Pakko kysyä ennen kuin tästä annan oman palautteeni.

Kun Tintti oli hieman yli kuukauden ja olimme kahdestaan kotona ja oli pakko päästä kauppaan kävi perinteinen tapaus näiden paikkojen vuoksi. Odotin perhepaikan vapautumista n 5min sillä kaupassa oli muutama muukin niin päätin että helpotan kantoprojektia ja odotan että siihen eteen pääsen. Kun vihdoin auto lähti, kaasutti nainen toiselta puolelta paikalle ja siihen jäi. Ei katsonutkaan minua päin vaan nousi tärkeänä autosta ja lähti kauppaan. Arvatkaapa kiehuinko!? Siinä sitten etsimään paikkaa jostain perältä...

Onko sinulla käynyt vastaavaa? 

Yle Teemalla on seurattavissa Tekijänä-niminen dokumenttisarja. Olen katsonut sitä joskus aikaisemmin. Viime maanantaina sarja kiinnosti taas. Silloin oli nimittäin luvassa kurkistus valokuvaaja Meeri Koutaniemen elämään yhden päivän aikana.

Meeri Koutaniemi on tullut itselleni tutuksi lähinnä uutisista, joissa hänen on kerrottu voittaneen palkintoja Vuoden lehtikuva -kilpailuissa. Tämän vuoden alussa hän myös nousi julkisuuteen kuvillaan, joiden aiheena oli kenialaisten tyttöjen ympärileikkaus. Tekijänä-ohjelmassa Koutaniemeä ja hänen työskentelyään seurattiin Brasiliassa.

On todella harmi, että dokumentti oli vain puolituntinen. Olisin halunnut nähdä niin paljon enemmän. Mutta onneksi näin kuitenkin jotain, josta jäi kiva mieli ja joka myös puhutteli.

Ja mitä näin?

Näin maisemia ja elämää Rio de Janeirosta. Näin kuvaa faveloista ja niiden asukkaista, jotka yrittävät pitää puoliaan säilyttääkseen asuinalueensa, vaikka jalkapallon MM 2014 -kisojen rakennushankkeet jyräävät ne surutta alleen. Näin toisen niistä Rion kuuluisimmista rannoista, Ipaneman. Ja näin tietysti myös ihanan meren siinä vieressä. Näin kaunista vihreää luontoa kaupungin ulkopuolella. Näin mielenkiintoisen shamaanin.

Näin Meeri Koutaniemen omistautumassa innokkaasti työlleen, jota hän silmin nähden rakastaa. Näin hänessä naisen, jolla on kaunis ja omanlaisensa tyyli. Näin hänessä naisen, joka muistuttaa ulkonäöltään paljon Frida Kahloa.

Meeri Koutaniemi (kuva täältä)

Katsoin ohjelman Yle Areenasta. Katso sinäkin.

:)

Lilyssä on ollut paljon puhetta painajaismaisista treffikokemuksista, ei-toivotusta huomiosta, tuntemattomien lähestymiseen liittyvistä säännöistä ja synkemmistäkin asioista. Street harassment - tuikituntemattomien avoin seksuaalinen häirintä kadulla - on ollut Briteissä jatkuvana keskustelunaiheena nyt muutamia vuosia, etenkin sosiaalisessa mediassa.

Lähes aina, kun lähden kävellen liikkeelle kotoani Lontoossa, varaudun mielessäni ei-toivottuun huomioon ja seksuaaliseen häirintään. Enkä varaudu suotta. Ei-toivottu huomio on yksin kadulla kulkevalle naiselle täällä käsittämättömän yleistä. Miehet tööttäilevät ja huutavat pilkallisesti sopimattomuuksia pakettiautostaan liikennevaloissa: "Get your tits out!" Toisinaan he tarjoavat kyytiä pahaenteisesti: "We can take you aaaanywheeere you want..." Ohitseni pyöräilevät hiipparit hidastavat kohdallani katsoakseen minua päästä varpaisiin ja kertovat sitten mitä he ajattelevat vartalostani. Samaa tapahtuu alituiseen kauppakeskuksissa, pankkiautomaateilla, postissa... Raksamiesten ohi kulkiessa kommentit ja sopimattoman pitkään jatkuva tuijotus ovat usein väistämättä edessä. Kerran myöhään illalla kotiin kulkiessani yksinäinen mies käveli minua vastaan ja kohdalleni päästyään tarttui minua yhtäkkiä kovakouraisesti käsivarresta. Hän vaati, että ottaisin hänet mukaani, kertoi rakastavansa minua ja seurasi minua miltei kotiin asti, vaikka pyysin häntä toistuvasti häipymään tiehensä. Nämä tilanteet ovat toki vain alkusoittoa kaikelle sille, mitä saattaa tapahtua suljetummissa julkisissa tiloissa kuten yökerhoissa ja baareissa, julkisessa liikenteessä, hostelleissa, julkisissa vessoissa ja omalla takapihalla (itselläni on kokemuksia näistä kaikista).

Useimmiten tilanteet ovat ahdistavia, epämukavia ja suututtavia, mutta toisinaan myös uhkaavia. Toisinaan harmittaa, koska en useinkaan sano näille hurmureille mitään takaisin. Autolla ajavat tyypit yleensä pyyhältävät tiehensä samantien ja muissa tapauksissa pelkään suorien sanojen vaarantavan turvallisuuteni. 

Vaikka kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä on vuosien mittaan kertynyt lukuisia, valtaosa niistä keskittyy Britteihin. Tahtoisinkin kysyä onko tällainen käyttäytyminen yleistä Suomessa, olen kiinnostunut aivan kaikkien sukupuolten näkemyksistä ja kokemuksista. Oman kokemukseni mukaan Suomessa seksuaalinen häirintä keskittyy lähinnä yökerhoihin tai humalaisten keskuuteen, kun taas keskellä kirkasta päivää sopimaton ja tungetteleva käytös on melko harvinaista. Olisi kiinnostavaa kuulla Suomessa asuvien ajatuksia aiheesta.

Lisään vielä loppuun videon, joka hymyilytti minua toden teolla, kunnes viimeiset sekunnit pilasivat koko homman aivan totaalisesti:

Pahoittelut tästä Game of Thrones -keskeisyydestä, mutta koskee tämä uutinen muitakin kuin GoT-faneja! Tänään HBO Nordic julkaisi Facebook-sivullaan tiedon HBO:n EU-verkkokaupan avautumisesta, ja taisin innoissani hihkua (mutta ainoastaan sisäisesti, koska olin töissä ruokalassa uutista lukiessani). Täällä bloginikin kommenteissa on peräänkuulutettu HBO:n verkkokauppaa, ja nyt sitä sitten saa! Ymmärrettävää on, että avajaiset säästettiin HBO:n tämänhetkisen lippulaivasarjan eli Game of Thronesin uuden kauden alkamisrumbaan; julkisuus on taattua.

Verkkokaupassa näyttäisi pikaisella vilkaisulla olevan hyvä valikoima vaatteita ja kaikkea sarjoihin liittyvää oheistuotetta, ja itseäni kiinnostaa GoT-tuotteiden lisäksi eniten True Bloodin fanitavarat. Suureksi harmikseni kaupan sarjavalikoimassa oleva Oz (eli Kylmä rinki suomalaisittain) on vain tyhjä kategoria, *snif*! Olisin voinut tilata sieltä vaikka 'Chris Keller is my Mr. Darcy' -tyylisen paidan. Postikulutkin näyttäisivät olevan maltilliset, joskin kokeilin vain yhden tuotteen mukatilaamisella niiden määräytymistä. Maksuvaihtoehtoina on perusluottokorttien lisäksi eri maksunvälityspalveluita kuten PayPal.

Kuinka reteetä olisi jatkossa viedä eväät töihin tällaisessa eväslaatikossa?!?

HBO:n EU-verkkokauppa palvelee osoitteessa www.hboshopeu.com

ja HBO Nordicin Facebook-sivun mukaan Game of Thrones -tuotteista saa avajaistarjouksena 20 prosentin alennuksen koodilla HBONORDIC20. Avajaistarjous on voimassa 20.4. asti.

Hopi, hopi ostoksille, te lukuisat HBO-sarjojen fanit! Äitienpäiväkin on tulossa.

Imen mielelläni. Selvisin yli kolme vuosikymmentä tupakatta, mutta parin viime vuoden aikana olen oppinut ymmärtämään satunnaisen nikotiinin voiman.

Ulkona tupakointi virkistää, kun sytyttää elävän liekin lähellä kasvoja, imee kuivatut lehdet tuleen ja hengittää sisään lämmintä savua ja viileää ulkoilmaa.

Tupakan kanssa saa olla levollisesti yksin ja keskittyä hengitykseen ja nikotiinin nousemiseen pehmeästi suoniin. Uudet ajatukset lentävät, tiedon käsittelykyky paranee ja tuskaisuus vähenee. Usein tupakoinnin jakaa lähimpien kanssa, kun tarjotaan tulta ja pysähdytään juttelemaan erossa hälystä. Kun on savuke kädessä, ei tule turhaan sormeiltua puhelinta. 

Olen päättänyt, että käytän nikotiinia vain alkoholin kanssa. Päätös on pitänyt jo pitkään, eikä riippuvuus ole kasvanut.

***

Mielikuvissamme oikeat tupakoijat ovat parkkiintuneita Marlboro-miehiä, joiden kasvot tihkuvat tervaa. Harkitusti tupakoivaa nimitetään alentavasti juhlapolttajaksi, poskareita näön vuoksi veteleväksi kevytsarjalaiseksi. Tosipolttaja imee naama irvessä askillisen päivässä ja kärsii jatkuvassa kiirastulessa käärö huulessaan. 

Mutta eikö satunnainen polttaminen ole järkevintä tupakointia? 

Hallitusti polttavista voisikin käyttää myönteisiä termejä, kuten tupakan kohtuukäyttäjä tai sivistynyt polttaja. 

***

Puh huh! Suomi on linjannut, ettei maassa parin vuosikymmenen päästä käytetä ollenkaan tupakkaa. Kansanedustaja Mikael Jungner laukaisi vielä päälle, että savut voisi kieltää saman tien. 

Savuttomuussuunnitelmia ja tupakointitilastoja käydään perusteellisesti – ja asenteellisesti – läpi julkaisussa Kohti savutonta Suomea.

Päivittäistupakointi on samaan tapaan vakava sairaus kuin alkolismi, mutta onneksi riippuvuus on laskussa. Koska julkisissa tiloissa polttaminen on kielletty ja esimerkiksi työpaikkojen tupakkakopit hävitetty, tupakoinnista on tulossa vain rajatuissa tiloissa käytettävä nautintoaine. Savu ei kohta häiritse ketään turhaan.

Miksi siis yrittää hävittää tupakkaa kokonaan?

Päivittäispolttajista alle puolet ja satunnaisista alle kymmenesosa on nikotiiniriippuvaisia, mutta suurin osa on riippuvaisia tupakoinnin tapahtumasta. Monet siis käyvät röökillä, koska se on rentouttavaa.

Emmekö voisi yrittää muuttaa asenteita niin, että tupakkaan suhtauduttaisiin kuin alkoholiin? Sen käyttö kuuluu kulttuuriimme, kunhan ainetta nautitaan hillitysti. 

Ja aiheesta voisi puhua vaikka tähän tapaan: Eihän kohtuukäyttäjä päiväsaikaan ota tupakkaa, ei ennen iltapäivää ainakaan. Sivistynyt polttaja hakee työviikon päätteeksi pari perjantaitupakkaa, että saa stressin haihtumaan. Lomamatkoilla kohtuupolttajasta on nautinnollista hönkiä seitinohuet ranskalaiset nikotiinihumalat.

***

Olen valinnut asua tappavien pakokaasujen keskellä kaupungissa.

Saanhan tehdä toisenkin valinnan ja vetää terävöittävää savua ruumiiseeni silloin tällöin.

Lue Tero Kartastenpään aikaisempia kirjoituksia:

Feministien hylkäämä mies

Viisi syytä kunnioittaa jonottajia

Kun dyykkari kinkun löysi

9 kohdan treeniohjelma - Näin pumppaat itsesi kulttuuriguruksi 

Seuraa: https://twitter.com/kartastenpaa

Tätä kirjoittaessani istun lähijunassa menossa työhaastatteluun. Olen pätevä, minut kutsuttiin, mutta tiedän jo nyt etten saa paikkaa. Ja jos ihme tapahtuisi, en tiedä, haluaisinko sitä. 

Asia on nimittäin niin kuin usein opettajan työtä hakiessa: paikkaa on useamman vuoden hoitanut menestyksekkäästi henkilö, muodollisesti pätevä, mutta syystä tai toisesta (yleensä syy on raha) häntä ei ole vakinaistettu. Paikka avataan ja myös toimen alkuperäinen hoitaja hakee paikkaansa. Ja yleensä reiluuden nimissä sen saakin. 

Ennen kuin tämä alkuperäinen toimen hoitaja voidaan valita työhönsä, pitää kuitenkin haastatella liuta ihmisiä. Siinä sekä herätetään hakijoista turhia toiveita sekö stressataan toimen hoitajaa. Byrokratiaa en voivottele, koska systeemi ei ole meistä opettajista vaan lainsäädännöstä ja lain soveltamisesta kiinni.

No mutta miksi ihmeessä edes menen haastatteluun? Menetän tässä sekä rahaa että aikaa. Yhden rehtorin kanssa sovitaan joka toinen kevät puhelimitse, että joo, minua on haastateltu, ettei mene aikaa ja vaivaa hukkaan, kun erään kollegani paikka avataan hakuun säännöllisesti. Perustelen tämän itselleni kokemuksena. Olen käynyt aika vähän sellaisissa työhaastatteluissa, joiden tulos ei olisi minulle edullinen, joten ehkä otan tämän treenin kannalta. Vaikka järki sanoo, että hölmön hommaa.

Ja ai miksikö epäröisin, vaikka paikan saisin? Koska sitä hommaa on nyt useamman vuoden hoitanut eräs entinen opiskelukaverini. Lojaalisuudesta.