Jo aiheena niin pelottava ja massoille tuntematon, että mietin koko ajan, kannattaako tähän edes ottaa kantaa. Kuitenkin tämä Hesarin artikkeli: Lupaatko äiti, etten kuole? pysäytti ja kosketti niin syvältä, etten voi olla sanomatta mitään.
Artikkelissa keskitytään perheeseen, jonka elämä ei mennyt niinkuin piti. Aivan tavallisen perheen elämä muuttui, kun pienet kaksoset syntyivät vakavasti sairaina. Nuorempien lasten selvitessä elämään vaikeasta alusta huolimatta alkoi vanhin lapsista oireilla 6-vuotiaana omaa pahaa oloaan. Jopa siinä määrin, että, kaksi vuotta myöhemmin, hänet otettiin 8-vuotiaana hetkeksi laitoshoitoon. Myös muilla perheessä on todettu masennusta.
Yllättävä vastonkäyminen riitti heittämään koko perheen sijoiltaan. Vanhemmat joutuivat tekemään vaikeita valintoja yrittäessään pitää perheen koossa. Kuitenkin kaikkien perusturvallisuudentunne järkkyi siinä määrin, että masennus pääsi hiipimään taloon kuin varkain. En milloinkaan lähtisi syyttelemään perheen vanhempia, jotka ovat varmasti toimineet omien kykyjensä rajoilla haluten parasta kaikille lapsilleen. Joskus ihmisen kyvyt ja voimat vain ovat rajallisia.
Silloin tarvitaan apua ulkopuolelta. Ei syytöksiä, leimaamista tai yhteiskunnasta syrjäyttämistä vaan ymmärrystä, avoimuutta ja tukea.
Tiedän liian hyvin, että masennus on sairautena hyvin vaikea käsittää aikuisillakin, mutta lapsesta puhuttaessa sen ei järjen mukaan pitäisi olla edes mahdollista. Mutta kun se on. Maailman tapahtumat vaikuttavat lapseen jopa enemmän kuin aikuiseen, koska tarvittavia taitoja tai ymmärrystä asioiden käsittelyyn ei vielä ole. Masennukseen taipuvainen ihminen on sitä jo pienestä pitäen. Se mikä kullakin masennuksen laukaisee tai ei laukaise ja miten se ilmenee, onkin jo monimutkaisempi asia.
***
Miksi otin tämän sitten niin henkilökohtaisesti? Koska voisin hyvin kuvitella olevani tuon perheen äidin tilalla kertomassa tätä tarinaa.
Ei, meillä ei ainakaan vielä ole masentunutta lasta, mutta se pelko on olemassa. Mitä jos tuo aurinkoinen, maailmaa rakkaudella syleilevä lapsi onkin perinyt äidiltään juuri ne geenit, jotka voivat ajaa ihmisen mustaan aukkoon? Aukkoon, josta ei enää omin voimin nousta ylös?
Itse olen kärsinyt masennuksesta teini-iästä varhaiseen aikuisuuteen. Pikkuveljeni on kamppaillut tuon salakavalan taudin kanssa jo vuosia (näin jälkikäteen sanoisin, että n. 8-vuotiaasta, jolloin hänen kanssaan ensimmäisiä kertoja perheneuvolassa käytiin asian tiimoilta, mutta viralliseen diagnoosiin vierähtikin sitten reilu vuosikymmen). Nyt hän on onneksi jo saanut asianmukaista hoitoa. Mutta kuinka paljon paremmin asiat hänellä olisivat olleet, jos merkit olisi tunnistettu ajoissa?
Minä sain apua, kun osasin itse avun luokse raahautua, samoin veljeni. Hän ei kuitenkaan saanut oikeaa apua lapsena, vaikka vanhempamme hänelle sitä yrittivätkin saada jo todella paljon aikaisemmin. Lopulta se, mikä oli aikoinaan ollut poikkeus, muuttui perheessämme normaaliksi.
Masennuksen laukaisevana tekijänä meillä on luultavasti toiminut samat tapahtumat menneisyydessämme ja otolliset perintötekijämme, joskin oireilumme olikin erilaista (minä esimerkiksi söin ja lihoin sekä eristäydyin, hän ei uskaltanut nukahtaa yksin ja eleli omissa maailmoissaan). Väitän, että itse selvisin "helpommalla", koska minulla oli jo parempi kyky käsitellä asiaa eri lähtökohdista, mutta pienellä lapsella ei tarvittavaa kapasiteettia ollut. Eihän hän ymmärtänyt omia tunteitaan itsekään.
Onneksi hyviäkin uutisia on ja lasten tunnistetuista masennuksista parantuu 90%. Kuitenkin on vielä paljon niitäkin, joiden tilanetta ei tunnisteta ajoissa tai lainkaan. Näistä asioista pitää puhua, jotta ne otetaan vakavasti koko yhteiskunnassa. Ettei ainoan ymmärtäjän tarvitsisi olla se, joka on jo käynyt saman läpi.
***
Tekisi jo mieli tehdä täyskäännös uralla ja vaihtaa ammattia, jotta voisin auttaa noita ahdingossa eläviä perheitä edes hiukan. Mutta tässä tilanteessa voin vain huudella blogini kautta, jotta uskaltaisitte auttaa ja ymmärtää. Ehkä jopa rohkaista ahdingossa olevia vanhempia hakemaan ulkopuolista apua, jos he eivät yksin uskalla.
Jos ei muuten, niin edes lasten puolesta.