On vaikea sanoa oikein mitään. Monet muut ovat jo osanneet sanoa minua paremmin ääneen sen, mitä olen viikonlopun aikana ajatellut. Pariisin tapahtumat kärjistivät eurooppalaisille tilanteen, joka on ollut kehittymässä jo pitkään, eikä sen suunta näytä toistaiseksi kovin hyvältä. En tiedä mitä sanoa. En ymmärrä tätä vihaa ja väkivaltaa. Tämä syksy on ollut jo pitkään raskas seuratessa pakolaiskriisin sekä Turkin ja Syyrian uutisia, ja nyt kaikki ne jossain muualla tapahtuvat vääryydet tulivat yhtäkkiä iholle.
Olen itse ollut rauhallinen ja turvassa. Emme ehtineet perjantai-iltana poistua Suomesta vierailulla olleen kaverin kanssa Nanterresta, kun sain varoituspuhelun vaihtarikavereilta, jotka meidän oli ollut tarkoitus tavata yhdennessätoista kaupunginosassa juurikin ampumavälikohtausten kulmilla. Hekään eivät onneksi ehtineet keskustasta idemmäs, ja saivat taksin kotiin heti puhelun jälkeen. Seurasimme asuntolahuoneessa uutisista, kuinka iskujen uhriluku nousi vaihtarikaverin kertomasta neljästätoista ihmisestä kolmeenkymmeneen ja lopulta sataan. Ystävät ja tuttavat viestittelivät ja soittelivat ristiin rastiin, ovatko kaikki vahingoittumattomia ja turvassa. Lauantai-iltapäivänä La Défensessä ruokaostoksilla näki vartijan, sotilaan tai poliisin rynnäkkökivääri, haulikko tai pamppu kädessä minne vain katsoi. Iltaa vietimme keskustammassa kaverin luona kuudennessatoista kaupunginosassa, jossa eroa normaaliin ei enää huomannut kuin siinä, että illanistujaisten puheenaihe kääntyi terrori-iskuihin ja internetin mielipidesotaan tämän tästä. Veri viileni suonissa hetkeksi, kun naapuri tuli kertomaan, että Eiffelin tornin alue oli evakuoitu, mutta sekin selvisi nopeasti vääräksi hälytykseksi.
Tänään yliopistolla yhden luentoni professori aloitti tunnin toteamalla sen olevan täysin absurdia, että hän joutuu jo toista kertaa vuoden sisään kertomaan olevansa onnellinen nähdessään kaikki kurssin oppilaat hengissä luokassa. Keskipäivältä kaikki kokoontuivat ulos hiljaiseen hetkeen ja spontaaniin, hiljaiseen Marseljeesiin. Opiskelijakortti ja laukun sisältö tarkistetaan joka ovella.
(Pelko ohjaa voimaa.)
Tunnelma on painostava, muttei varsinaisesti turvaton. Elämä on jatkunut kaupungin surusta huolimatta normaalina. En voinut aamuluennolla olla saamatta flashbackia siihen iltapäivään, kun yläasteella parakkiluokassa kuuntelin vararehtorin kuulutusta Kauhajoen kouluampumisista. Ensin kylmät väreet, sitten helpottuminen siitä, että itse oli turvassa, sitten painostavuus siitä, kuinka lähellä kaikki tapahtui ja vielä toista kertaa verrattain lyhyen ajan sisään, ja viimeiseksi toivoton ymmärtämättömyys siitä, miten ihmiset voivat tehdä toisilleen tällaista. Silti tuollaisenkin voimakkaan tunneaallon jälkeen en tuntenut oloani turvattomammaksi, ainakaan pitkään. Maailmassa tapahtuu jatkuvasti pahaa, ja se voi ikuisesti rajoittua "sinne jonnekin" sekasortosille alueille.
Ei ole oikein keskittyä voivottelemaan vain Pariisin uhreja, kun samaan aikaan lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan kaupungeissa on vastaavanlaisia iskuja jopa viikoittain, mutta se on ymmärrettävää, sillä nyt tapahtumat olivat lähempänä, eurooppalaisessa yhteiskunnassa, johon me niin sanotusti tavalliset, valkoiset länsimaalaiset voimme samastua. Se on surullista, mutta se voi parhaimmillaan herättää tiedostamaan myös huomaamaan vastaavien kauheuksien jatkuvan läsnäolon ja levittämään solidaarisuutta. Valitettavasti Pariisin tapahtumat ovat lietsoneet myös paljon lisää vihaa ja pelkoa. Ranskan iskut Syyriaan olivat suuri pettymys - miksi vielä suruaikaansa viettävä valtio vastaa heti väkivaltaan väkivallalla? Kaksituhattaluvun politiikka on ollut yhtä toisten valtioiden politiikkaan väkivallalla puuttumista ja kaaoksesta poistumista vähin äänin, eikä kukaan ota vastuuta. Seurauksena on pelon ja vihan kierre, joka ei näytä enää näkevän syyn ja seurauksen suhdetta. On surullista, että väkivalta on joillain alueilla normaalia elämää, ja että sinisilmäisen eurooppalaisen (joihin itse myös valitettavasti lukeudun) tarvitsee maailman pahuuteen herätäkseen kokea vastaavia kostoiskuja. Viattomien ei kuuluisi kärsiä, ja kaikki syyt vahingoittaa toista ovat itse kehiteltyjä tekosyitä.
Minulla ei ole ratkaisuja eikä selkeää kantaa vielä mihinkään. Uutisoinnin ja keskustelun seuraamisen synnyttämiä jäsentämättömiä ajatuksia on nyt liikaa normaalielämän ja koulutehtävien stressin ohessa. Olen etuoikeutettu, sillä voin jatkaa arkeani, opiskelujani ja kavereiden kanssa lounastamista ilman sen kummempia ongelmia tai suurta surua, edelleen hengissä.
Olen pettynyt ja toivoni maailmaan menettänyt, mutta pariisilaisessa länsilähiössä kaikki hyvin.