Järkyttäviin uutisiin herääminen aamulla tuntui epätodelliselta. Ei siksi, etteikö tämä olisi ollut jollakin tasolla odotettavissa. Eikä siksi, että satuin näkemään yöllä unta, johon liittyi vuotava veri, jota ei voinut paikata millään.
Kriiisien osuessa länsimaisiin valtioihin monet kauhistelevat sitä, ettei ihmisiä kiinnosta muualla maailmassa tapahtuvat ja jopa suuremman mittakaavan terroriteot. Ymmärrän toki pointin, sillä jokaisen ihmishengen tulisi olla yhtä arvokas riippumatta siitä missä päin maailmaa henkiä riistetään tai uhataan, ja länsimaisten ihmisten soisi tietysti kiinnittävän huomiota enemmän myös kauempana tapahtuviin tragedioihin.
Mutta pakko myöntää, että kun tällainen teko osuu niinsanotusti omalle kohdalle (eli koskettaa henkilökohtaisesti useita Pariisissa asuvia ystäviä ja tuttavia sekä lukemattomia ihmisiä ympäri maailman), konkretisoituu koko universumin alennustila täydellisesti. Jos omien läheistensä kautta myötäelämistä haluaa kutsua tekopyhyydeksi, niin siitä vaan.
Mutta en minä ole vain Pariisin vuoksi murtunut. Tämä maailma on sairas, se on osoitettu jo moneen kertaan. Surullisinta onkin, että tämä oli vain ajan kysymys, ja tätä osasi jo jollain tasolla odottaa. Mitä se kertoo maailmasta, jossa elämme? Ja mitä se kertoo meidän mielentilastamme? Mitä tapahtuu seuraavaksi?
Terrorin rinnalla huolta aiheuttaa myös terrorismia pakenevien ihmisten kohtalo. Leimaaminen, vihamielisyys ja teoiksi asti liekehtivä pelko. Erinäisten etnisten ihmisryhmien ja kulttuurien, ja sitä kautta myös yksittäisten ihmisten demonisointi.
Näinä aikoina tekee mieli kaivaa esiin suosikkisarjakuvani Persepolis, eli Marjane Satrapin edelleenkin hyvin ajankohtainen omaelämäkerrallinen 1980-luvun Iraniin sijoittuva ja sieltä pakenemisesta kertova sarjakuva vuosilta 2000-2003.
Punk is not ded, kirjoittaa ala-asteikäinen Satrapi takkiinsa 1980-luvun vanhoillis-uskonnollisessa Iranissa.
Ja samaa sanomaa kaivataan nyt kipeämmin kuin koskaan. Terrorismille, vanhoillisuudelle, äärimmäiselle uskonnollisuudelle ja näiden varjolla pelottelulle ei pidä alistua.
Voimia kaikille synkkien ajatusten kohtaamiseen. Älkää ainoastaan sytyttäkö kynttilöitä, vaan kyseenalaistakaa oma maailmanne ja arvostakaa sitä, että te pystytte istumaan perseillänne tietokonetuoleissanne ja seuraamaan kriisiä kansainvälisen median ja someruudukoidenne kautta. Me olemme etuoikeutettuja, ja meidän velvollisuutemme on auttaa.
Ei enää enempää rukouksia ja uskontoa, vaan voimia ja vahvuutta Pariisiin.