Learning by experience tarkoittaa kokemuksen kautta oppimista, ja sen nimiseen projektiin osallistuin yli kymmenen vuotta sitten. Suomen pakolaisapu haki vapaaehtoisia auttamaan oppimateriaalin luomisessa suomalaisille ja ruotsalaisille yläkoululaisille, ja pääsin ilokseni mukaan.
Projektin tarkoituksena oli luoda oppimateriaali, joka paitsi antaa tietoa pakolaisuudesta, myös auttaa nuorta eläytymään toisten kokemuksiin ja näin ymmärtämään paremmin, mitä pakolaisuus oikeasti tarkoittaa.
Koulutuksessa meille järjestettiin esimerkiksi roolipeli, jossa olimme paossa kodistamme.
Minulle on parhaiten jäänyt mieleen tilanne, jossa menimme suojaan erääseen huoneeseen. Hetken siellä oltuamme oveen koputettiin. Koputus oli kova ja kiihkeä, pelottavakin.
Huone hiljeni entisestään. Kuiskaillen mietimme ryhmässä, mitä teemme. Emme tietenkään avaa ovea, siellä on joku joka uhkaa meitä, sanoi yksi. Entä, jos siellä on joku joka myös kaipaa turvaa? kysyi toinen.
Olin Suomessa, Helsingissä tai Tampereella, jonkun koulun tiloissa. En enää muista sitä tarkasti. Turvassa kuitenkin. En ollut sota-alueella, enkä oikeasti paossa mistään. Vaikka avaisin oven, ei minulle kävisi kuinkaan.
Siitä huolimatta kurkkuani kuristi. Vaikka en enää muista paikkaa, jossa koulutus järjestettiin, muistan pelon ja ahdistuksen, epävarmuuden tunteen.
Entä jos joku tarvitsee apuamme? Jos emme avaa ovea, ei tuo henkilö pääse turvaan. Entä jos avaamme oven, ja siellä onkin sotilaita? Jos siellä on sotilaita, ehkä ne lähtevät pois, jos olemme ihan hiljaa. Mutta jos olemme hiljaa, emme koskaan saa tietää, jos oven takana onkin toinen avun tarpeessa oleva. Joku, joka on nyt yksin ja peloissaan, koska me emme uskaltaneet avata. Ehkä siellä on perhe, joka ei selviä, koska me pelkäämme oman henkemme puolesta. Itketti, vaikka tiesin tilanteen olevan kuviteltu.
Tiedän, että vaikka muistan tuon leikin aikana kokemani pelon ja ahdistuksen, en tiedä vielä mitään siitä pelosta ja ahdistuksesta, jota ihminen tuntee jättäessään kotinsa paetakseen uhkaa.
En voi tietää, miltä tuntuu jättää taakseen tutut kadut, huoneet ja astiat, ja tietää, ettei ehkä koskaan enää palaa. En osaa kuvitellakaan, miltä tuntuu joutua perheestään eroon ja pelätä, miten heidän on käynyt. Enkä sitä, miltä tuntuu olla se, jonka perhe lähettää turvaan, jääden itse toivomaan parasta.
Vaikken voi tietää murto-osaakaan siitä tuskasta ja pelosta, jota nuo ihmiset tuntevat, voin yrittää ymmärtää. Sitä meidän kaikkien pitää nyt harjoitella. Maailmassamme on kriisejä, joissa kärsijöinä ovat ihmiset, kuten minä ja sinä. He tarvitsevat apuamme. Meidän on pystyttävä näkemään heidän hätänsä.
Myös ne nuoret miehet, jotka hakevat apua Suomesta, ovat jonkun lapsia.
Jos elämäni olisi ollut toisenlainen, minulla voisi hyvinkin nyt olla teini-ikäinen poika. Jos minulla olisi tuo poika, jota rakastaisin yli kaiken, niin kuin äideillä on tapana, tahtoisin lähettää hänet pois vaaran uhatessa. Lähettäisin hänet etsimään turvaa ja toivoisin, että mihin hän sitten meneekin, siellä on ihmisiä jotka näkevät hänet ihmisenä. Ihmisiä, jotka ymmärtävät, että hänen selviytymisensä on minulle tärkeämpää kuin omani.
Kirjoittaja on Vaasan vaalipiirin vihreiden puheenjohtaja, ja täti-ihminen, jonka sydän on murskana jokaisen välimerellä hukkuneen vuoksi.