Köyhyys. Miltä tuo sana maistuu suussa? Mitä konnotaatioita se tuo mieleen, mitä mielikuvia? Täällä Suomessa. Toki, sitähän on, köyhyyttä. Niitähän on, köyhiä. Niitä, meitä, minäkin. Ainakin aluksi nousee tarve määrittelyyn. Mihin vedetään se kuukausitulojen raja? Köyhyysraja, toimeentulon raja, elämäntason raja? Luin joku aika sitten Helsingin Sanomien artikkelin aiheesta. Artikkeli oli asiallinen ja hyvä. Tein kuitenkin huomion, jonka olen huomannut muissakin pienituloisen elämästä kertovissa artikkeleissa, jotka lasken sarjaan "urhea köyhä". Tässä kategoriassa korostetaan sitä, että nämä ihmiset, nämä vähävaraiset ihmiset ovat äärimmäisen kunnollisia. Heillä ei ole päihdeongelmia, he eivät hanki maksuhäiriöitä, he venyttävät penniä, kouluttavat lapsensa, ovat "kunnon köyhiä".
Kunnon köyhän koti on puhdas. Korostetaan, kuinka räsymatto on suorassa ja keittiössä tuoksuu kahvi. Se halvimman laatuinen, mutta kahvi kuitenkin. Köyhällä on siistit vaatteet. Ei välttämättä trendikkäät, mutta ehjät ja käytännölliset. Kunnon köyhä on kiitollinen yhteiskunnalle, kaikesta huolimatta. Hän ei kapinoi, hän tyytyy. Kunnon köyhä on tietyllä tavalla nöyrä. Kunnon köyhä on varsinainen pyhimys. Artikkeleissa hänen elämäänsä ei glorifioida, mutta tietty sädekehä on kaiken kurjuuden ja sosiaalipornon taustalla. Nämähän ovat sankariköyhiä! Äiti ei osta itselleen hiustenhoitoainetta, vaan lapsilleen uudet housut. Ei, älkää käsittäkö väärin. Tässä ei ole mitään väärää, kenenkään rahaa venyttävän kulutuskäyttäytymisessä, tai arvoissa. Mitä kritisoin, on uutisoinnin yksipuolisuus. Tarve korostaa, että tämä ja tämä henkilö ei todellakaan sossupummeile. Ei kuluta tukiaan mihinkään väärään, ei tavoittele taivaita, on kunniakkaasti osansa edustaja.
Olen itse kokenut köyhyyshäpeää. Tulotasoni perusteella (opiskelen kuntoutustuella) kuulun pienituloisiin. Olen kuulunut liki koko aikuisikäni. En omasta valinnastani, mutta kunhan kuulun. So it goes. Tärkein köyhyyshäpeäni tunnusmerkki on se, että en halua näyttää köyhältä. Olen tarkka vaatteideni puhtaudesta, ehjyydestä, trendikkyydestä. Kynsilakan pitää olla lohkeilematonta, korujen sieviä ja hiusten hyvin. Vähävaraisuus ei saa näkyä, en halua, että se näkyy. Käytän rahaa vaatteisiin. Käytän rahaa meikkeihin. Olen lapseton, joten minun ei tarvitse laittaa toisen ihmisen etua omani edelle tällä hetkellä. Voin siis feikata. Luoda illuusion. Esteetiikka ja kaunis, viihtyisä koti (tällä hetkellä soluhuone) on minulle tärkeä asia. Imitoin ikeaidylliä, niin vähällä rahallisella panostuksella, kuin on mahdollista. Jos minusta tehtäisiin lehtiartikkeli, siinä kerrottaisiin kirjahyllyistä, kynsilakoista, sisustustyynyistä ja Revon iloisesta hymystä. "Repo esittelee vaatekaappiaan, joka on järjestetty värin mukaan. En osta mitään täydellä rahalla, Repo naurahtaa, hymyillen suloisesti samalla kun hän esittelee viimeaikaisia löytöjään: mekkoja, paitapuseroita, kenkiä, laukkuja."
Köyhyys on tabu, pahanhajuinen viitta, johon harva haluaa vapaaehtoisesti kääriytyä. Oma luokkatasoristiretkeni johtuu ristiriidasta tulotasoni ja oman sisäisen maailmani kanssa. En ole ikinä halunnut kokea itseäni köyhäksi. Enkä tiedä, olenko kovin hyvä köyhä. Teen impulssiostoksia. Olen välillä rahapulassa oman rahankäyttöni takia. Matkustelen, nautin elämästä rahan ja muun aktiviteetin sallimissa puitteissa. Silti, olen vihainen. Köyhyys on monen näköistä. Yhteiskunta haluaa nähdä kunnon köyhiä. Silti, on ihmisiä, joilla on päihdeongelmia. Jotka ovat itse aiheuttaneet tilanteensa. Jotka tuhlaavat, elävät yli varojensa. Jotka ottavat lainaa merkkilaukkua varten. Joiden koti on kaaoksessa. Joiden puuro palaa pohjaan. Joita masentaa. Joita itkettää. Jotka ovat vihaisia. Jotka syrjäytyvät. Jotka eivät syrjäydy. Jotka rikastuvat. Jotka saavat töitä. Jotka ovat töissä, mutta silti köyhiä. Joista ulkopuolinen ei voisi tietää, että laskupäivänä maailma kaatuu. Kuukausi toisensa jälkeen. Köyhyys on täällä Suomessa(kin) yhtä moninaista kuin ihmiset, joita se koskettaa. Köyhällä voi olla yksityisellä kuntosalilla jäsenyys. Köyhyyden voi määrittää vain se, jota se koskettaa.
Köyhyyden ja pienituloisuuden todellisuus on moninaista. Se, miten siitä kirjoitetaan on yhtä tärkeää, kuin se, että siitä kirjoitetaan. Luokkayhteiskunta on nykypäivän Suomessa todellisuutta. Sana, jonka voi jo näinä aikoina löytää uutisista. Sana, joka oli kauan täällä tabu. Että eihän nyt meillä. Suomi, hyvinvoinnin kultakehto. Se, että köyhyydestä kirjoitetaan on hyvä. Kunhan se säilyy asiallisena, eikä paapovana ylhäältäpäin ohjattuna diskurssina. En myöskään haluaisi nähdä enää yhtään journalistista kokeilua, jossa hyvätuloinen toimittaja elää peruspäivärahalla viikon, kuukauden tai kolme. Ei. Ei köyhän elämä ole valjastettavissa sirkushuviksi. Että huh huh, mihinkäänhän nämä rahat eivät riitä, toimittaja päivittelee, ja siirtyy projektin loppumisen jälkeen omaan todellisuuteensa. Ääni pitäisi antaa heille, jotka omakohtaisesti asiasta tietävät. Köyhä ei ole tyhmä. Köyhän ei tarvitse olla urhea, kunnollinen, kiiltokuvamainen. Ja toivoisin näkeväni mediassa enemmänkin variaatiota näissä henkilöhaastatteluissa. Jossa ääni olisi haastateltavalla, ei kertojalla.