Luin Kristaliinan tekstin. Kommenteissa vastaan tuli linkki dokumenttiin, ja minä katsoin. Itkin ja katsoin, tietysti.
''Kuljettaja käski olla puhumatta mitään. Poikani pelkäsi ja itki. Hänen piti itkeä äänettömästi. Hän nieli itkunsa. Koettakaa kuvitella: poika nielee itkunsa, ja hän on sairas ja pieni.''
Kävin koko peruskoulun yhdessä Suomen monikulttuurisimmista kouluista. Silloin, yhdeksänkymmentäluvulla se ei todellakaan ollut brändäystä, se oli lähinnä kauhunsekaista kunnioitusta herättävä fakta; asuimme lähiössä, jonka vuokrataso oli halpa ja kerrostalojen nimitaulujen sukunimiä oli vaikea ääntää.
Me söimme, juoksimme ja teimme avaruustutkielmia yhdessä. Väittelimme, riitelimme ja sovimme. Väristä, uskonnosta tai aakkosista huolimatta me puhuimme suoraan. Välillä osa luokasta oli islamin tunnilla, osa ortodoksisella. Vertailimme yhdessä ruokia, ja aika usein tulimme siihen tulokseen, että sianlihattomat ruoat näyttivät usein paremmilta kuin mitä me olimme lautasillemme peruslinjastolta kauhoneet.
Meidät opetettiin jo lapsesta asti ymmärtämään, miksi ihminen joutuu pakenemaan omasta maastaan. Syitä oli monia, sen me tiesimme - mutta tuntui oudolta juosta villasukissa koulun käytävillä kaverin kanssa, joka oli joskus juossut pakoon oikeaa sotaa.
Lapset ovat uteliaita, ja niin mekin kysyimme suoraan; täytimme haparoiviin lauseisiin puuttuvia sanoja ja halusimme tietää. Tietää miksi he olivat tulleet. Ennen kaikkea miksi olivat lähteneet. Mutta hiljainen sääntö oli, että asia puhuttiin kerralla selväksi - sitten siihen ei tarvinnut enää palata.
Syy oli aina sama: sotaa pakoon. Vastauksen jälkeen ympärille laskeutui kerta toisensa jälkeen sama hiljaisuus, jota kukaan ei halunnut jatkaa - vähiten itse kertoja, jonka suu oli nyt vetäytynyt viivaksi ja katse tippunut maahan. Niinpä me nyökkäsimme ja vaihdoimme puheenaihetta: mennäänkö hyppimään hyppistä?
Sota oli yleisin syy sille, miksi luokkakuvissamme seisoi niin erinäköisiä ihmisiä.
Muistan erään joulun, kun söimme ruokalassa riisipuuroa. Aamu oli pimeä, ikkunalla loistivat sähkökyntteliköt. Katsoin vastapäätä istuvaa kaveriani, jolla oli pettämätön tyylisilmä ja törkeän hyvä tilannehuumori. Siinä puurolautasen takana hän näytti tuiki tavalliselta teiniltä Niken Air Force Oneissaan. Mutta ei tarvinnut katsoa kovinkaan tarkkaan nähdäkseen kulmakarvojen väliin viiltyneen arven. Se tuli lapsena, kun heidän kotiinsa tunkeuduttiin.
Kun on kysynyt tarpeeksi monta kertaa syitä saapumiselle, sitä oppii kuin itsestään yhden kullanarvoisen asian: ihmisellä on usein hyvä syy lähteä kodistaan. Painava, niskassa sykkivä, pakottava syy. Kukaan ei nouse yksin rekan pimeään takaosaan, pissaa pulloon ja istu kyyryssä kahtatoista päivää päästäkseen vastaanottokeskukseen. Kukaan ei jätä perhettään pohjoismaisen lähiöidyllin vuoksi. Ei kukaan.
Laura