Olin unessa, kun hän kuoli. Olin soittanut sairaalaan toivottaakseni vielä kerran hyvää yötä, mutta hän oli vaipunut tavoittamattomiin, morfiinin sumuverhojen taakse. Puristin luuria ja kuuntelin puhelimesta hänen vaivalloista hengitystään. Tiesin, etten kuulisi hänen ääntään enää koskaan.
Joskus käy niin että jo kirjan ensimmäiset lauseet saavat itkemään. Ja joskus käy niin että se sama reaktio tapahtuu joka ikinen kerta kun sen saman kirjan lukee.
Ja joskus käy niin että se sama kirja tuntuu jollain tavalla olevan aina mukana, mielessä, laukussa tai työpöydällä.
Minulle se kirja on Patti Smithin Just Kids.
Luin sen ensimmäisen kerran monta vuotta sitten ja kokemus oli järisyttävä, hyvin erityinen.
Sitä ennen olin ajatellut, että ehkä on olemassa ihmisiä jotka elävät taiteesta ja taiteelle, jotka eivät vain tee taidetta, vaan hengittävät sitä ja sen kautta. Ovat taide.
Olin ajatellut, että ehkä, ehkä voi olla mahdollista että kahden aikuisen ihmisen välinen rakkaus voi kestää kokonaisen elämän.
Olin ajatellut, että ehkä elämä 70-luvun New Yorkissa oli jotain suurempaa, lähes epätodellista. Ihmeellistä, sykkivää, avaraa, rikasta ja pökerryttävää.
Tämän kirjan jälkeen olin täysin varma että kaikki se on totta ja mahdollista.
Siksipä olen lähes täristen odottanut näkeväni Kiasmassa esillä olevan Robert Mapplethorpe-näyttelyn.
Ja vähän myös tärisin siellä ollessani.
Kuvat olivat upeita. Suosikkini oli huone jossa oli joukko nimettömiä, pieniä, mustavalkoisia polaroid-kuvia.
Parasta oli video jossa Patti Smith kertoo suhteestaan Robertiin sekä näiden kahden kuvaama outo lyhytelokuva. Molemmissa oli läsnä juuri se sama mikä minua Smithin kirjassakin kiehtoo. Nuoruus, rakkaus ja intohimo, se että luottaa varauksetta toiseen ja taiteen merkitykseen, katsoo niin suoraan kohti.
Kulkiessani läpi näyttelyn minua koko ajan vähän itketti ja hymyilytti.
En tiedä kuinka paljon siinä oli Just Kidsiä, kuinka paljon kaipuuta New Yorkiin ja menneseen, kuinka paljon itse kuvia, kuinka paljon Robertin pehmeää ääntä joka kaikui monessa huoneessa kuin hän olisi yhä läsnä, elossa.
Eikä sillä oikeastaan ole merkitystä.
Sillä on, että kaikki se myllerrys muistutti siitä mikä hurja ja miten kauas kantava voima sillä on kun joku sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Oli kyseessä sitten Brooklyn vuonna 1968, Munkkiniemi vuonna 1998 tai aurinkoinen aamu taidenäyttelyssä vuonna 2015.
Menin myös neljänteen kerrokseen koska olin kuullut kehoituksen. Ja pakahduttavaa oli sielläkin.
Oli valtava taulu vastasyntyneiden kasvoista, sellainen josta aisti elämän juuri alkaneen.
Oli surullinen mutta hyvin lempeä Heta Kuchkan video, jossa Alzheimer-potilaille soitetaan tuttua musiikkia. En osaa, enkä halua, kuvailla heidän reaktioitaan, menkää itse katsomaan.
Ja seinällä oli kysymys: millainen sinä haluat olla kun olet oikein vanha?
En ole ihan varma, mutta Robert Mapplethorpelta lainattu ajatus kertoo aika paljon.
Pick up the magic of moment and work with that.