Elämään nelihenkisenä perheenä on jo niin tottunut, että on vaikea kuvitella tilannetta, jossa meitä olisikin vain kolme. Yhtälailla on vaikea kuvitella tilannetta, jossa meitä olisikin vain kaksi tai yksi - olen koittanut muistella Aikaa Ennen Lapsia, mutta en oikein muista mitään kovin selkeästi. Onko syynä lähikuppila vai tapahtumien merkityksellisyys, sen saa kukin päätellä itse.
Viime aikoina olen kuitenkin saanut viettää lasteni kanssa aikaa myös kahdestaan, kun kumpikin vanhemmista on ollut alkuvuoden kotona. On ollut aika järkyttävää tajuta, miten paljon simppelimpää elämä yhden lapsen kanssa oli - yhden lapsen kanssa saattoi mennä syömään ravintolaan, jossa ei ole syöttötuolia, lähtemään kaupungille ilman rattaita, juoda kahvinsa lämpimänä ja keskittyä tämän juttuihin, meikata aamulla tai lähteä noin 300 kertaa nopeammin mihin tahansa.
Hildan kanssa me on mm. vietetty kaupunkipäivää Raisan ja Saanan kanssa tai käyty kahdestaan leikkipuistossa. Einon kanssa me taas olimme eilen aamukahvitreffeillä Tammelassa ja tajusinpa siinä croissanttia murustelevaa poikaani katsellessa, että se oli meille ensimmäinen kerta. Siinä missä me Hildan kanssa kävimme alvariinsa kahvilla ja roikuimme kahviloissa, ei Eino ole ollenkaan niin tottunut lattemammailija. Vähän pidemmän pohdiskelun jälkeen tajusin jopa, etten ole varmaan koskaan ennen tehnyt Einon kanssa mitää kahdestaan - vaipanvaihtoa tai neuvolareissuja ei nyt tässä tapauksessa lasketa.
Tuo ajatus jäi vaivaamaan mua ihan todenteolla. Lapseni on siis ollut 10 kuukauden ikäinen ennen kuin me on tehty mitään kahdestaan. Vietetty aikaa. Höpsötelty vain kahden, ihan ilman siskoa tai iskää. Kun nostin Einon kahvilan syöttötuolista syliini, aloin miettiä, että tunnetaanko me edes Einon kanssa kunnolla. Toki minä tiedän, että hänellä on neljä hammasta, kaksi viikkoa sitten oli korvatulehdus kummassakin korvassa ja vaatekoko on 86. Mutta en tiennyt, että Eino tykkää istua kahvilassa katsellen ihmisiä, viihtyy sylissä makoilemassa julkisilla paikoilla tai nauraa katketakseen kun niskaan puhaltaa.
Jos en olisi jäänyt tammikuussa työttömäksi, niin en välttämättä edelleenkään tietäisi näitä asioita. Koska sitten olisin tajunnut, että me ollaan hiukan vieraita toisillemme? Ehkä silloin, kun olen 50 ja kyllästynyt uraputkeeni?
En missään määrin ole pahoillani siitä, että palasin töihin kun Eino oli 4kk, vaan tiedän sen olleen meidän perheen kannalta paras mahdollinen ratkaisu. Mutta en kyllä ole pahoillani siitäkään, että olen nyt viettänyt aikaa perheeni kanssa ja päässyt seurailemaan lasten kasvua ja heidän höpsöjä juttujaan - tutustunut ja kiintynyt Einoonkin ihan uudella tavalla. Nämä tälläiset ajatukset on kai perinteisesti mielletty isien ja miesten ajatuksiksi, kun isät ovat elättäneet perheen ja äidit hoitaneet lapset. Moni menestynyt mieshän on haastatteluissakin maininnut, että jos he saisivat tehdä jotakin toisin, viettäisivät he enemmän aikaa perheensä ja lastensa kanssa.
Näiden ajatusten ja kokemusten turvin olen entistä vakuuttuneempi siitä, että kummankin vanhemman, olivat he sitten mitä sukupuolta tahansa, tulisi viettää aikaa lastensa kanssa näiden ollessa aivan pieniä. Yhteiskuntarakenteet ja sukupuoliroolitkin on aivan yhdentekeviä sen tosiasian rinnalla, että lapset ansaitsevat mahdollisuuden tutustua vanhempiinsa ja olla näiden kanssa. Hallituksen perhepaketti kaatui muutama viikko sitten ja sen mukana kaatui myös perhevapaiden uudistaminen. Tavallaan olen tuosta ihan onnellinen - sen lisäksi, että päivähoito-oikeuden säilyttäminen on ensiarvoisen tärkeää, on nyt tilaisuus alkaa puhaltamaan poliittista tuulta 6+6+6 -malliin ja toivoa, että meillä tulevaisuudessa on kyllin fiksu eduskunta ja valtioneuvosto löytämään rahat sen toteuttamiseen.
Sitä odotellessa toivoisinkin, että ihan jokainen vanhempi kysyisi itseltään, että tunnetko lapsesi ihan oikeasti. Tiedätkö hänen lempiruokansa? Lempparileikit? Missä lapsi viihtyy kaikista parhaiten tai mitä tekee mieluiten? Mitä hän pelkää? Koska hän on onnellimmisillaan?
Pidän itseäni kohtuullisen valveutuneena ja ajattelevana äitinä, mutta silti en olisi osannut joulukuussa vastata näihin kysymyksiin. Hirvittää pelkkä ajatuskin siitä, miten moni uraisä tai -äiti vastaa näihin POISSA.
Se ei nimittäin ole kenenkään etu, ei lapsen eikä vanhemman.