Se tapahtui hetken mielijohteesta. Olin tapani mukaan selaamassa uutisvirtaani (ties monettako kertaa) ja yhtäkkiä se vain iski tajuntaani: tarvitsenko minä oikeasti tätä? Ensin ajatus tuntui täysin absurdilta.
Minäkö poistaisin profiilini? Hah. Mahdoton ajatuskin.
Hetkinen. Mietitäänpäs nyt uudelleen. Siis minä ihan aikuisten oikeasti poistaisin tunnukseni? Ai niinkuin lopullisesti? ...miten se edes tehdään?
No oikeastaan... miksi ei? Mistä jään paitsi, jos nyt klikkaan tuosta ja poistan itseni? Lisään kuvia kerran vuodessa perheen etelänmatkalta tai hoitokoirasta, tykkäilen satunnaisesti kavereiden päivityksistä ja yritän parhaani mukaan muistaa onnitella jokaista tämän merkkipäivänä.
Klik.
Apua! Minua ei ole enää olemassa!
Tuntuu orvolta. Naamakirjan säännöllinen käyttäminen on kuulunut elämääni viimeiset kahdeksan vuotta. Mieltä kalvaa ikävä epäilys. Miten oikein pärjään ilman? Miten minä nyt pysyn ajantasalla siitä mistä ihmiset puhuvat ja mitä tekevät kenekin kanssa? Miten aloitan huomenna aamuni? Normaalisti olen sulkenut herätyskellon ja selannut sen jälkeen uutisvirtani, tykkäillyt ja tökkäillyt, katsonut miten maailma makaa ja noussut sitten sängystä.
Oikeasti tiedän tehneeni oikean päätöksen. Kun Facebook tivasi minulta ennen tunnuksen lopullista poistamista syytä lähdölleni, minun ei tarvinnut miettiä sekuntia kauempaa mitä kirjoittaisin.
"Facebook on vuoden turhake. Se varastaa aikani eikä anna mitään vastineeksi."
Joten kiitos yhteisistä vuosista nassukka, mutta nyt, hyvästi.