Tänään oli taas yksi niistä päivistä kun huomasin osaavani edelleen 21 vuoden jälkeen yllättämään itseni. Yleensä ihan positiivisesti, mutta tänään valitettavastin huomasin itsessäni järkyttäviä asioita (todennäköisesti huomioni eivät tunnu muista niin järkyttäviltä kuin itestäni).
Täytyy palata vähän taaksepäin, jotta tässä jutussa olisi jotain järkeä. Tämän kuun lehdessä oli juttu "Älykkäästi sekaisin"( kirjoittanut Heidi Maksimainen, Trendi 8/2013) jossa pohdittiin älypuhelimien vaikutusta käyttäytymiseen,muistiin,ajatteluun.. no periaatteessa koko elämään. Luin jutun ja pohdin samalla omaa puhelimen käyttöä ja tulin siihen tulokseen, että tilanteeni on aika hyvä! En räplää puhelinta kotona vaan se usein unohtuu jonnekin laukun pohjalle ja ennen nukkumaan menoa kaivan sen esiin herätyskellon takia.
Siitä päästäänkin tähän päivään.
Päätin vapaapäivänäni lähteä kaupungille ja viettää aikani kirjastossa hengaillen ja kirjojen kansia silitellen. Ajattelin käydä pitkällä kahvilla Turun jokirannassa ja hukuttautua hyvään kirjaan. Kun pääsin kirjastolle huomasin puhelimen puuttuvan laukusta. Ekaksi iski paniikki, että se on kadonnut tai pudonnut matkalla. Jälkeenpäin ajateltuna oli hyvin noloa ettei mielessäni edes ehtinyt vilahtaa vaihtoehto, että lumia-palikkani olisi saattanut jäädä kotiin. Niin ei ollut IKINÄ käynyt.
Hätäilyn laannuttua ajattelin, että eihän se nyt niin vakavaa ole. Kyllä se löytyy jostain! En halunnut pilata itselleni luvattua vapaapäivää, kun kerta jo olin paikan päällä. Pikkuhiljaa minulle valkeni, että en ehkä olekaan niin riippumaton puhelimesta kuin olin ajatellut.
Ajattelin sitä koko ajan!! ..KOKO AJAN! Huomasin kuinka vaikeaa oli keskittyä kirjaan kun mietin jatkuvasti puhelimen olinpaikkaa. Ajattelin heti kaikkia niitä mahdollisia viestejä ja puheluita joista mikä tahansa saattoi olla tärkeäkin! Olo oli kertakaikkiaan turvaton. Neuroottisena ihmisenä mieleeni nousi pelko, että jos tulisi hätä en tiedä miten ilmottaisin siitä poikaystävälleni. En tietenkään osannut keksiä millainen hätä sitä nyt kirjaston runonurkassa syttyisi. En myöskään pysynyt yhtään mukana kellonajoista, sillä puhelin on ainut mukana kulkeva kelloni (ja seinäkelloja on nykyään hälyttävän vähän! ..huomasin senkin tänään).
Päätin kirjastossa päättömänä pyörimisen jälkeen, että ehkä pala kakku ja hyvä kahvi helpottaa. Kun istuin alas tarjottimen kanssa, ajattelin itsekseni "Nyt jos minulla olisi puhelin, kävisin facessa ja todennäköisesti kirjoittaisin imelän päivityksen ihanasta vapapäivästä ja kuumasta cappucinosta jokirannassa puiden varjossa." Sen sijaan päätin vain istua ja nauttia asioista ihan siinä livenä! Oli virkistävää katsella ohi kulkevia ihmisiä ja nauttia ihan vaan olemisesta. Pian kiinnitin huomiota siihen miten paljon muut kahvilla istuvat räpläsivät aifounejaan ja lumioitaan jopa törkeästi toisten seurassa. En ollut ajatellut asiaa kunnolla ikinä aikaisemmin. En ennen kuin luin jutun lehdestä.
Yllättäen olinkin jo tunnin päästä kotona. Parempaan en pystynyt tänään.
Kotiin tullessani näin heti puhelimeni sohvan käsinojalla ja nappasin sen käteeni.
Ei yhtäkään puhelua eikä yhtäkään viestiä. Facebookkikin oli ihan samassa jamassa kuin lähtiessäni..
Piti ihan nauraa ääneen! Nyt alkoi vieroitushoito!
Suljin koko vehkeen ja sen sijaan ajattelin toteuttaa haaveilemani vapaapäivän kotona. Seuranani on herkullinen Erica Bauermeisterin "Elämän lempeät maut"-romaani sekä levyllinen Gnawn chili & lime valkosuklaata.
Gnaw chili & lime -valkosuklaa (3,95e Punnitse ja Säästä)
Illan herkut. Kerron myöhemmin lisää kirjasta. Vaikuttaa todella lupaavalta!
Ilta sujuu varmasti paremmin.
Koska tiedän missä se saakelin puhelin on.
Nyt suljen netin.
