Quantcast
Channel: Lily.fi - Uutiset & yhteiskunta
Viewing all articles
Browse latest Browse all 6237

Valoa please

$
0
0

 

 

Eilen oli pyhäinpäivä. Kävin kirkossa.

Tänä vuonna ei ollut ketään erityistä, jota muistella. Kukaan minulle henkilökohtaisesti läheinen ei tänä vuonna lähtenyt täältä. Mutta aina voi muistella äitiä pyhäinpäivänä. Ja muitakin.

Nyt juuri mietin tätä kamalaa surmaviikkoa. Lohduttomuutta. Mikä ihmisiä vaivaa? Monia selityksiä on etsitty. Minäkin olen löytänyt itseni selittelemästä syitä. Jotakin syitä on kai löydettävä, muuten on vaikea pysyä kasassa.

 

 Elämme vuoden pimeintä aikaa.  Maa on paljas ja jäätynyt. Linnut ovat muuttaneet etelään, kukat kuihtuneet ja kuolleet. On pimeää ja hiljaista. Rumaa.

Tuntuu kuin luontokin eläisi niitä tunteita, jotka ovat tulleet tällä viikolla tutuiksi. Monelle.

Kirkossa loisti pimeyden keskellä kynttilämeri. Se loisti myös Nurmeksessa, Laihialla ja Utsjoella.  Kaikille tänä vuonna kuolleille sytytetään kirkoissa pyhäinpäivänä kynttilä. Jokaiselle.  Jokaisen kynttilän liekin taustalla on ihmiselämä- toiveineen, iloineen, aherruksineen, uhrauksineen ja kipuineen.

Kirkossa puhuttiin kuoleman jälkeisestä elämästä. Minun on nyt juuri helppo uskoa elämään tuonpuoleisuudessa jossakin.  Eilen mietin kuitenkin enemmän sitä,  miten äitini vaikuttaa kuolemansa jälkeisessä elämässä täällä näin.  Lähes 18 vuotta sen jälkeen kun en ole häntä nähnyt ”kuulen” välillä hänen äänensä. Mitä äiti tästä ajattelisi tai mitä hän tästä tykkäisi? Vanhemmiten olen löytänyt itsestäni myös hänen piirteitään enenemässä määrin – enkä aina niin mieluisia. Mutta mieluisiakin. Hän yritti aina parhaansa.  Minäkin haluan yrittää parhaani.

Olen iloinen siitä, että minulla oli äiti ja äidin kautta suku johon voin kuulua. Löyhästi toki, koska äitini puolen suku on suomenruotsalainen ja minä olen ihan vaan suomalainen. Mutta en jää nyt siihen. Oleellisinta minulle oli se, että yhteys äitiin kuitenkin oli olemassa.  Voin olla varma siitä, että pysyin hänen mielessään.

Mikä muu täällä mitenkään on merkityksellistä? Jos ei ole yhteyttä ei ole mitään.  Rautavaaran bussisurmassa yhteys miehen ja naisen välillä oli rikki.  Naisen tulo bussiin saattoi olla yritys löytää yhteyttä, en tiedä. Sellaista yhteyteen yrittävää riitaa olen ainakin terapiatyössä ja omassa elämässäni kokenut.  Korotettu ääni ja syyttävät sanat kysyvät: Olenko mä sulle yhtään tärkeä?  Pysynkö mä sun mielessä? Voinko mä olla olemassa jos en ole kenenkään mielessä?

Bussia päin ajaneen äidin teko on niin järkyttävä, että vaikea mennä spekuloimaan, mitä kaikkea hän yritti sillä sanoa vai oliko se vain pimahdus.  Mutta uskon hänenkin yrittäneen kysyä ainakin ennen kohtalokasta törmäystä: Olenko mä kenellekään tärkeä?

Bussia ajanut nainen sai teollaan aikaan hurjan keskusteluvyyhdin vaikka mistä. Myös siitä, miten liian yksin me sinnittelemme. Siis nykyään. Viimeiset 2-4 sukupolvea ovat joutuneet jaksamaan yksin - ennen oli paljon lapsia, ei ollut kodinkoneita, mutta oli yhteisö suku, isovanhemmat, naapurit, kylä jne. Paljon ihmisiä, jotka olivat  vahvasti arjessa apuna - silloin ei jääty (eikä jätetty) yksin. Ja kyllä tästä on keskusteltu jo pitkään kaikkialla mediassa ja yliopistolla, kirkossa. On tehty tutkimuksia yhteisöllisyyden merkityksestä ja samalla vähennetty ennaltaehkäisevän perhetyön resursseja lähes koko maassa.

Pelkkä keskustelu ei auta. Kynttilät ja papin sanat lohduttavat, mutta nyt tarvitaan myös tekoja. On helppo ulkoistaa kaikki yksinäisyys poliitikkojen syyksi tai jollekin hyvinvointiyhteiskunnan tädille. Jokainen voi olla lähimmäinen toiselle. Jokaisen pitäisi olla lähimmäinen toiselle. Jokainen voi tehdä toisen hyväksi jotain. Ihan varmasti voi, vaikka olisi uusavuttomista avuttomin.

Kuolleille omaisille sytytetyt kynttilät viestivät sitä, että he ovat mielessä. He pysyvät siellä. Vuodesta toiseen. Kynttilän liekki ja rakkaus ovat jotenkin sukua toisilleen. Molemmat lämmittävät. Äitini oli käytännön ihminen. Hän olisi tässä tilanteessa kuorinut perunat ja tehnyt niistä perunalaatikkoa. Hyvää sellaista. Siitä me olisimme tienneet, että hän ajatteli meitä. Sitä paitsi ihmisen on hyvä osata kuoria perunoita.  

Kirkossa sanottiin, että Jeesus sanoi: ”Minä olen maailman valo. Se joka seuraa minua ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.”   En ihan ymmärrä mitä Jeesus on tarkoittanut. Mutta ei se mitään. Kuulen sanoissa kuitenkin syvää lohdutusta. Jotenkin niin sen käsitän, että en saa jäädä nyt syviin uskonnollisiin sfääreihin tunnelmoimaan. Minun on pysyttävä jalat tiukasti maassa perunankuorimisen tasolla ja samalla muistettava, että perunat eivät ole kaikki. Pidettävä katse avoimena tuonpuoleisuuteen, Jumalan maailmaan. 

Elämässä on isompi mieli ja merkitys kuin se, minkä voin tavallisilla silmillä nähdä tai järjelläni ymmärtää. Onneksi niin. Jumala tietää ja ymmärtää paremmin kuin minä tätä elämän mieltä. Minun tehtäväni on tulla läheiseksi sekä Jumalan että elämäni kanssa. Siis niiden ihmisten, jotka on elämääni annettu.

 

 

- Minna T.


Viewing all articles
Browse latest Browse all 6237

Trending Articles