http://kutri.net/blog/2014/10/ennen-kuin-tuomitset-lapset-tappaneen-aidin-lue-tama/
Katrin blogaus tuntui sydämessä asti. Samat ajatukset ovat pyörineet päässäni pari päivää. Itse raskausajasta lähtien yksinhuoltajana olleena, synnytyksen jälkeisen masennuksen ja paniikkihäiriön sairastaneena ja erittäin huonosti nukkuneen vauvan äitinä en voisi ikinä tuomita tätä äitiä, joka ajoi bussia päin kolme rakasta lastaan kyydissään. Tämä nainen taatusti rakasti lapsiaan, enemmän kuin mitään muuta, mutta joskus, väsyneenä ja syvässä epätoivon tilassa, ihminen tekee pimeitä tekoja. Tekoja, joita ei saa tekemättömiksi.
Minut piti pinnalla lastensuojelun ennaltaehkäisevä toiminta eli perheryhmä, jossa vietimme vauvani kanssa kaksi-kolme päivää viikosta. Siellä oli muita äitejä, siellä sai ryhmän vetäjien valmistaman aamupalan, lounaan ja välipalan, siellä sain vain olla, kun lapset leikkivät keskenään tai ryhmän vetäjät hoitivat heitä. Toisinaan vein poikani sinne hoitoon, kun itse kävin asioilla tai vaikka kampaajalla. Tästä ryhmästä tuli minulle toinen koti. Siellä tulin ymmärretyksi. Sanoja ja tarinoita ei edes tarvittu, jokainen tiesi mitä toinen käy läpi, jokainen oli samassa jamassa. Kuulin, että tuokin äiti on nukkunut viime yönä vartin. En ole yksin. Vaikka pimeinä, pitkinä öinä siltä tuntuikin. Siellä sain vertaistukea. Tiesin, että jossain muualla, muissa kodeissa, joku muukin käy läpi samaa painajaista kuin minä. Meillä kävi myös perhetyöntekijä muutamia kertoja viikossa, että sain nukkua tai käydä asioilla tai lenkillä ihan yksin, ladata itseäni. Lisäksi kävin ajoittain neuvolapsykologilla purkamassa tuntojani. Haluan kertoa tästä kaikesta avoimesti, ja olen niin jo neljä vuotta tehnytkin, koska haluan että muutkin uskaltaisivat puhua näistä asioista, ettei perhetyön käyttäminen tai neuvolapsykologilla käyminen ole jotakin, mitä pitäisi hävetä, vaan vahva ja rohkea teko, omasta ja koko perheensä hyvinvoinnista huolehtimista.
Minulla oli hetkiä, kun mietin että otan vauvan kainalooni ja hyppään kuudennen kerroksemme kodin parvekkeelta alas. Se jäi vain ajatusten asteelle, takuuvarmasti saamani upean tuen vuoksi. Tämä äiti joka ajoi lapset kyydissään bussia päin oli jo ylittänyt sen viimeisen rajan, hän oli jo liian epätoivoinen, liian loppu. Ja minä tiedän, että siellä jossain on juuri nyt satoja, tuhansia, muitakin äitejä, jotka miettivät lapsestaan tai perheestään ajatuksia, joita ei saisi ääneen sanoa, ajatuksia joita he eivät usko muiden ymmärtävän. Minä ymmärrän, uskokaa pois. Meitä ymmärtäjiä riittää. Puhukaa tunteistanne, te ette ole ainoita jotka ajattelevat niitä. Hakekaa apua, te ette ole yksin.
Oman vaikeimman aikani jälkeen sain kuulla, että perheryhmät on Tampereelta lopetettu. Enkä voi olla miettimättä, kuinka moni kuolemanväsynyt äiti käy tämän päätöksen vuoksi läpi kamalaakin kamalampia ajatuksia, yksin. Koska (ainakaan kovin näkyvää tai helppoa) apua ja tukea ei ole tarjolla. Enkä voi olla miettimättä miksei kukaan neuvolassa maininnut minulle raskausaikana sanallakaan raskauden jälkeisestä masennuksesta, kukaan ei kertonut että on mahdollista ja jopa tavallista että väsynyt äiti ajattelee sellaisia pimeitä ajatuksia, joita minä ajattelin. Kukaan ei kertonut, että äidinrakkaus ei ole pelkkää ruusuilla tanssia. Jo se auttaisi, että näistä mahdollisuuksista keskusteltaisiin neuvolassa avoimesti ja rehellisesti jo raskausaikana sekä vauvan synnyttyä, rohkaistaisiin puhumaan vaikeistakin ajatuksista. Minä sain neuvolasta odotus- ja vauva-aikana vinon pinon oppaita ja lehtisiä, mutta yhdessäkään niistä ei kerrottu miten toimia, kun yöllä haluaa heittää itkevän vauvansa seinään.
Lastensuojelun ehkäiseviä toimia karsitaan kai joka kaupungissa, joka on niin väärin ja niin sairasta, mutta apua on silti tarjolla:
-Tampereen seudulla kehoitan jokaista äitiä tutustumaan ainakin TampereenNapapiirin toimintaan: http://www.tampereennapapiiri.fi/
-sekä Ituprojektiin: http://www.ituprojekti.net/
Te jotka tiedätte muiden kaupunkien samankaltaisia apuja, olisi kiva jos kirjoittaisitte niitä tämän blogipostauksen kommentteihin, ehkä joku väsynyt äiti nappaa sieltä juuri sen ratkaisevan oljenkorren, joka hänet vetää takaisin pinnalle.
Apua on saatavilla, minä takaan sen, suurin askel on sen myöntäminen että sitä apua ja tukea tarvitsee, ettei enää jaksa yksin. Ei teidän tarvitse olla superäitejä, selviytyä kaikesta yksin. Ennen meillä oli kokonainen kylä tukenamme, kukaan äiti ei jäänyt yksin. Apukäsiä ja yhteisöllisyyttä oli tarjolla joka hetki. Nyt tätä yhteisöllisyyttä ja apua tarvitsee hieman etsiä, kaivella, hakea. Mutta sitä on olemassa. Ei kenenkään tarvitse kestää määräänsä enempää, tukea on tarjolla, kun sitä uskaltaa hakea. Todellinen leijonaemo ottaa myös apua vastaan eikä yritä pärjätä yksin silloinkin, kun säästöliekkikin on jo sammunut.