Haastattelin tässä seurakuntavaalien alla Veronicaa, kokenutta luottamushenkilökonkaria avaamaan vähän todellisuutta siitä millaista kirkkovaikuttaminen on niin erilaisten ja monenlaisten ihmisten kanssa.

Olet ollut luottamushenkilönä kaksi kautta eli yhteensä kahdeksan vuotta. Bongasin sinut haastatteluun, koska Facebook-feedissäsi kuvaat olevasi kokoustamassa huimaavan usein. Mikä saa sinut jaksamaan?

-Pitää hahmottaa, että kirkossa asiat ei tapahdu nopeasti. Pitää vain jaksaa taistella. Muutos parempaan on mahdollinen. Enemmistö helsinkiläisistä luottamushenkilöistä ajattelee samoin kuin Suomen kansalaiset yleensä monesta asiasta. Kun kuuntelee “kirkon äänenä” itseään pitäviä, tulee kuva että kirkko on jotain ihan muuta kuin suomalaiset yleensä.

Minkä puolesta taistelet?

-Taistelen tavallisen ihmisen puolesta, että kaikkia kohdeltaisiin tasavertaisesti.

Mitä nämä 8 vuotta ovat vaatineet sinulta?

-Olen kasvanut jonkin verran pois mukavuusalueiltani. Istumalihaksia on tarvittu, ja kahvinkestävää vatsaa. En erityisemmin pidä numeroiden lukemisesta, mutta sitä on vain ollut pakko tehdä.On myös pitänyt sinnitellä ihmisten kanssa, joiden kanssa arvot ja asenteet ei yhtään kohtaa.

Minkälainen keskusteluilmapiiri eri tavoin ajattelevien luottamushenkilöiden välillä on ollut?

-Malmin seurakunnan neuvostossa on äärilaidatkin hyvin edustettuna. Keskustelu on ollut hyvinkin sopuisaa. Lähdemme kaikki siitä, että olemme hoitamassa seurakunnan asioita. Demokraattisesti tehtyihin päätöksiin on yleensä tyydytty ilman jankkaamista.

Mikä eri tavoin ajattelevia tahoja yhdistää?

-Kaikki hahmottavat, että yhteisiä varoja on vähemmän jaettavana. On mietittävä tarkoin, mikä on tärkeintä ja mihin varat suunnataan. Esimerkiksi Malmille on rakennettu suuria lähiöitä, joissa tarvitaan monenlaista sosiaalista tukea. Saimme perustettua uuden diakoninviran, vaikka monesta asiasta on säästetty.

Vaalien slogan on “Usko hyvän tekemiseen”. Miten hyvän tekeminen onnistuu eri tavoin ajattelevien kanssa?

-Onnistuu yllättävän hyvin. Meillä on kuitenkin yhteinen arvopohja, rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin. Tiukan paikan tullen näillä perusteilla tehdään päätöksiä."Olet ehdolla kolmannelle kaudelle.

Millaisten ihmisten toivoisit hakeutuvan luottamushenkilöiksi?

-Nuoria kaipaisin lisää! Tavallisia seurakuntalaisia, jotka käy kirkossa jouluna, ja joskus häissä ja hautajaisissa.

Miksi juuri heitä?

-Koska kirkon päätöksentekojärjestelmän pitäisi näyttää samalta kuin jäsenistö!

Mikä sinua kantaa?

-Minua kantaa se, että tiedän olevani osa suurempaa kokonaisuutta. Yhtenä kristittynä toteuttamassa yhteisiä tavoitteita enkä mitään ikiomaa projektia jossakin.

Kerro joku hieno hetki luottamushenkilön uraltasi.

-Se on jäänyt mieleen, kun saimme Irja Askolan Helsingin hiippakunnan piispaksi. Silloin erityisesti oli merkitystä sillä, keitä luottamushenkilöinä oli, koska luottamushenkilöt ja papit äänestävät piispanvaalissa. Saimme hyvän piispan. Muistan häntä rukouksessani joka päivä.

Lopuksi vielä: minkälaiset kasvot sinun Jumalallasi on?

-Lempeät, vähän hymyilevät. Joskus vähän naamapalmuiset, että “Hei ihmiset, oikeesti!”

*Veronica Saarela, Malmin seurakuntaneuvoston jäsen ja yhteisen kirkkovaltuuston ja hiippakuntavaltuusto jäsen
*Teologian opiskelija
*Romanialaisen Miina-koiran omistaja

Enemmän Veronican elämänarvoista täällä ja tv-haastattelu YleAreenassa (katsottavissa 18.5. alkaen).

-Katja-Maaria
Kuva: Liisa Karvonen

Meriteemaiset häät olivat hurjan suositut jo viime vuonna ja buumi jatkuu. Merellisiä juhlatiloja on kuitenkin rajallisesti ja olenkin ymmärtänyt, että esimerkiksi Suomenlinnan juhlatilat ovat todella varattuja kesäviikonloppuisin. Nyt on saaristolaishäistä haaveileville hyviä uutisia, sillä puolustusvoimien hallussa ennen ollut pikkuruinen saari Lonna on avattu yleisölle.

Saarella on mieletön historia, sillä saari toimi 1800-luvun alussa neuvottelupaikkana, kun Viaporin antautumisesta neuvoteltiin Suomen sodan loppuvaiheessa. Sittemmin Lonna on toiminut Suomenlinnan ruutivarastona ja merimiinojen säilytyspaikkana ja 1900-luvulla Lonnassa oli laivojen demagnetisointiasema aina 60-luvulle asti. Sen jälkeen saari on käsittääkseni ollut ilman varsinaista käyttötarkoitusta.

Nyt Lonnassa tapahtuu taas, sillä Lonnan vanhoja rakennuksia kunnostetaan Suomenlinnan hoitokunnan avulla, ja niihin syntyy kokous- ja juhlatiloja. Saarella aukesi eilen jo kahvila ja ravintola terasseineen, joten nyt jo saarella pääsee nauttimaan saaristotunnelman lisäksi myös erinomaista ruokaa. Ainakin tämä esittely vakuuttaa minut:

"Puhtaita kesäisiä makuja. Grillattua, hiillostettua, savustettua. Kasviksia, juureksia, marjoja, yrttejä. Possua, lohta, ahventa, grillilihaa. Lonnassa ruokalista ei ole kiveen kirjoitettu, vaan Jouni Rahikaisen luotsaamat kokit valmistavat annokset päivän parhaista raaka-aineista."

Lonnaan pääsee JT-linen vesibussilla, jotka pysähtyvät nyt Lonnassa matkalla Suomenlinnaan. Merimatka kestää vain 10 minuuttia Kauppatorilta, ja vesibussi kulkee tunnin välein.

Kuten olen joskus kertonutkin, olen asunut lapsuuteni Suomenlinnassa ja nämä vanhat linnoitusrakennukset vaan uppoavat minulla tosi syvälle. Ihan huikeaa, että Lonnakin on nyt herätetty eloon ja ihan pikkuruisen olen harmissani, ettei tämä tullut sen verran aikaisemmin, että meidän häitämme olisi voitu viettää tällä sympaattisella saarella. Ainakin aion mennä pikapikaa testaamaan Lonnan ravintolan ja haistella meri-ilmaa tukka tuulessa tuivertaen.

Ihanaa sunnuntaita ystäväiset!

P.S. Lonnan kahvila ja ravintola ovat tänään auki klo 12-17.30. Kipikipi, mene jo!

Kuva: ABC

Yksi parhaimmista sarjoista, jonka loppuminen harmittaa minua edelleenkin ihan vietävästi, alkaa nyt Suomessakin! GCB eli Good Christian Belles (tai oikeastaan Good Christian Bitches) aiheutti aikamoisen myrskyn alkaessaan Yhdysvalloissa keväällä 2012. Sarjaa esitettiin ainoastaan yhden kauden verran eli kymmenen jaksoa, jonka jälkeen ABC lopetti tämän kohtalaisesti katsojia vetäneen sarjan, joka oli vihastuttanut amerikkalaista kristillistä oikeistoa alkumetreiltään saakka. Kirjoitin GCB:stä pitkän esittelyn viime vuoden joulukuussa, ja Suomessa tämä huikea sarja kulkee kohtalaisen onnistuneella nimellä Petolliset enkelit.

Video: GCB trailer

Petolliset enkelit

To 29.5. klo 21 alkaen

Liv

Kuva: Starz

Alunperin BBC:n tuotantoa oleva The White Queen perustuu Philippa Gregoryn (mm. The Other Boleyn Girl) samannimiseen kirjaan. Romaanin pohjana on Englannin valtaistuinpeli 1400-luvulta, jolloin kaksi kilpailevaa sukuhaaraa taisteli verisesti kruunusta ja sen pitämisestä itsellään. Lancasterin suvun värinä oli punainen, ja York-suvun värinä oli valkoinen, minkä ansiosta Yorkin sukuun nainut Elizabeth Woodville tunnetaan historiassa valkoisena kuningattarena. Legendan mukaan Elizabeth tapasi senhetkisen kuninkaan Edvard IV:n esittäessään tälle huolensa oman leskiasemansa puolesta. Pari rakastui palavasti ja meni salaa naimisiin, mutta alusta asti melkeinpä kaikki ihmiset Elizabethin ympärillä olivat häntä vastaan. Häntä ja hänen äitiään syytettiin noituudesta, mikä ei tuohon aikaan ollut naurun asia. Olen lukenut Gregoryn kirjan, johon tämä minisarja perustuu, ja voin kuvitella, että tarina soveltuu hyvin tällaiseksi näyttäväksi BBC:n sarjaksi. Sarja on katsottavissa HBO Nordicin verkkopalvelussa, ja mukavana yllätyksenä huomasin, että Valkoinen kuningatar alkaa myös Ylen TV1:llä. Torstaisen ensiesityksen jälkeen jakson voi katsoa uusintana lauantaina tai 14 päivän ajan Yle Areenasta.

Video: The White Queen trailer

Valkoinen kuningatar

To 29.5. klo 21 alkaen

Yle TV1

Kuva: FX

Kulttihitiksi alusta asti noussut (ja sellaiseksi varmasti myös tarkoitettu) American Horror Story palaa Suomessa televisioon toisen kauden jaksoin. Voisi melkeinpä puhua uuden sarjan alkamisesta, sillä tämän sarjan kaikki kaudet ovat juoneltaan ja hahmoiltaan erillisiä, ns. stand-alone, ja niillä kaikilla on omat nimetkin. Tämä sarjan toinen kausi tunnetaan nimellä American Horror Story: Asylum eli mielisairaalassahan tässä seikkaillaan. Monet näyttelijät ovat sarjan ensimmäisen kauden katsoneille tuttuja, sillä erillisistä tarinoistaan huolimatta tämän sarjan kaudet vilisevät muiltakin kausilta tuttuja näyttelijöitä. Tämä AHS:n toinenkin kausi keräsi mukavan potin palkintoehdokkuuksia, eikä ainakaan tällä hetkellä näytä siltä, että sarja loppuisi Yhdysvalloissakaan. Sarjan neljäs kausi alkaa myöhemmin tänä vuonna, ja sen teemana tulee olemaan karnevaalit eli Freak Show. Tämän Subilla nähtävän sarjan toisen kauden jaksot tullaan näkemään Katsomossa television ensiesityksen jälkeen.

Video: American Horror Story: Asylum trailer

American Horror Story: Asylum

To 29.5. klo 00.00 alkaen (eli to-pe välisenä yönä)

Sub

Ihan mahtava tapa viettää vapaa-aikaa: uusia, mahtavia sarjoja! Onneksi osa näistä näkyy myös nettipalveluissa, ettei kaikkea vapaa-aikaa tarvitse sovittaa sarjojen ympärille, jos ei satu omistamaan tallentavaa digiboksia. Alkukesä vaikuttaisi muutenkin olevan Suomen televisiossa uusien sarjojen kulta-aikaa, ja sinänsä ajoitus uusille sarjoille on hyvä, sillä suurin osa jenkkisuosikeista on jo jäänyt kesätauolle. Onneksi ei enää edes aurinko paista, että ei tarvitse selitellä, miksi viihtyy sisällä television ääressä!

Viime viikon maanantaina Ylellä esitetty MOT: Saalistajat verkossa on saanut paljon huomiota osakseen ja herättänyt keskustelua. Täällä Lilyssä The Variety Show blogissakin Maria vinkkasi kyseisestä ohjelmasta. Tänään luin erään lempibloggaajani Jennyn postauksen aiheesta. Suosittelen lukemaan! Jenny on luvannut myös kirjoittaa nuorten poikien ahdistelusta. 

Itselleni heräsi Saalistajat verkossa ohjelmaa katsoessani mieleen muistoja omista kokemuksista. Ensimmäisiä ehdotuksia tuli jo silloin, kun vasta tutustuin internetin ihmeelliseen maailmaan ala-asteella. Taisin olla 10-11.vuotias, kun pelasin ystäväni kanssa Habbo hotellissa. Siellä vanhemmat miehet saattoivat esittää samanikäisiä tai hieman vanhempia. Ensimmäiset kysymykset olivat luokkaa "kuppikoko?" Oltiin aika hämmentyneitä ystäväni kanssa. Joskus vastailtiin kysymyksiin, mutta mikään asia ei edennyt kovin pitkälle, sillä yleensä tehtiin sitten häirintäilmoitukset ylläpidolle tai lakattiin vaan vastaamasta. Sitten hieman myöhemmin kuvioon tulivat kaikenlaiset chatit nuorille Suomi24.fi tai Kiss FM:n sivuilla. Siellähän nää jutut lähti ihan lapasesta. Tuli aivan törkeesti ehdotuksia. Me keksittiin kaverin kanssa alkaa vedättämään näitä miehiä ja siis suoraan sanottuna ihan trollattiin. Se oli jonkin aikaa aika hauskaa ja jännittävääkin. Ei saanut jäädä vanhemmille kiinni tästä, että chatattiin vanhempien miesten kanssa. Jossakin kohtaa sitten alkoi jo hieman ahdistaakin koko touhu. 

Oltiin kuitenkin sen verran typeriä, että vietiin yksi vedätys niin pitkälle, että sovittiin erään miehen kanssa treffit julkiselle paikalle (jonkinlainen järki sentään päässä). Ajateltiin, että ei se mies varmaan meitä tunnista. Muistaakseni kaverini oli antanut oman numeronsa miehelle, hän käytti silloin prepaid-liittymää. Istuttiin erään kahvilan läheisyyteen odottamaan. Mies kurvasi paikalle sovittuun aikaan sinisellä autollaan. Syke kiihtyi ja aloin olla todella hermostunut. Mies parkkeerasi ja pälyili ympärilleen. Kuiskasin ystävälleni, että voitaisiinko jo lähteä, sillä oloni alkoi olla koko ajan vain tukalampi. Juuri silloin mies käveli meitä kohti ja kysyi, että olisiko lähellä jotain uimapaikkaa. En saanut sanaa suustani. Olin aivan varma, että mies tiesi keitä olimme. Ystäväni kuitenkin vastasi miehelle, että lähin maauimala on 20 km päässä ja järvenranta 30 km päässä. Sen jälkeen mies kysyi suoraan, että olimmeko me kaksi jutelleet hänen kanssaan chatissa. Pudistelin päätäni ja ystäväni valehteli kirkkain silmin, että emme tiedä mistä hän puhuu. Mies kiitti uimapaikkavinkistä ja käveli takaisin autoonsa istumaan. Silloin me kaksi otimme hatkat ja lähdimme kävelemään pyörillemme. Hetken aikaa pyöräiltyämme huomasin, että se sama sininen auto seurasi meitä. Olimme ihan pakokauhun vallassa ja poljimme tuhatta ja sataa. Mies ajoi ohitsemme. Olin aivan varma, että nyt se pysähtyy ja pakottaa meidät kyytiin. Näin ei luojan kiitos käynyt, vaan ehdimme polkea ystäväni talolle. Hetken kuluttua näimme miten mies oli kääntänyt autonsa ja lähti pois. Tällä tarinalla voisi olla todella surkea loppu. Emme olleet lainkaan osanneet ajatella mitä pieni vedätyksemme voisi saada aikaan. Oma tyhmyys otti päähän, mutta toisaalta kuten dokkarissa sanottiin, eihän nuoria voi vaatia näistä asioista tilille. Ei silloin osaa vielä ajatella. Omalla tavallaan se huomiokin imarteli, vaikka koko tyyppi puistatti. Ainakin otettiin opiksemme ja trollaus päättyi tähän.

Saalistajat verkossa-ohjelmaa katsoessa aloin oikeasti voida fyysisesti pahoin. Oksetti. Osittain näiden omien muistojeni vuoksi. Yhä edelleen vanhempien miesten ehdotukset ahdistaa eniten, sillä vaikka olenkin jo yli 20.vuotias, lähestyvät he useasti lässyttävään tyyliin...aivan kuin oisin heidän silmissään 14.vuotias. Yök. Toivon todella, että tällaista ahdistelua kokevat uskaltaisivat hakea apua! Ja dokkarin miehet...hävetkää ja ottakaa opiksenne! Sosiaalinen media on kasvanut vuosien varrella niin paljon, että nykyään ahdistelua tapahtuu ihan kaikkialla...Facebookissa, irc-galleriassa, kuvake.net:issä, Instagramissa. Erilaiset viestimet kuten Skype, KIK Messenger ja Whatsapp helpottavat myös saalistajien elämää. On se niin väärin. Muistakaa nuoret (ja muutkin) aina hakea apua. Se ei todellakaan ole häpeällistä. Ainoa henkilö, jolla on hävettävää ja seliteltävää on se ahdisteleva osapuoli.

Oletteko kokeneet samanlaisia tilanteita? Millaisia ajatuksia Saalistajat verkossa herätti?

Saalistajat verkossa on vielä Yle areenalla katsottavissa 20 päivän ajan. Suosittelen katsomaan.

Ilta-Sanomat uutisoi, kuinka Tampereella on tehty valtuustoaloite Särkänniemen delfinaarion sulkemiseksi sitten, kun nykyiset delfiinit ovat luonnollisesti kuolleet. Uutisen alla oli äänestyslaatikko, ja minun viimeksi tarkistaessani tuloksen se näytti sitä, että noin 70 000:sta äänen antajasta noin 60 prosenttia on sitä mieltä, että delfinaarioita ei pitäisi sulkea.

Aika järkyttävä luku. Perusteet delfinaarioiden säilyttämiselle löytyivätkin kommenttivyörystä alta.

Eihän delfinaariota saa sulkea, kun siellä on niin kiva käydä lasten kanssa. Delfinaario on ainut syy tulla Tampereelle. Vihreät haluaa kieltää kaiken kivan, suljetaan vaan kaikki muutkin paikat. Samalla pitäisi lopettaa eläintarhatkin. Suomen delfiineillä on paremmat olot kuin muualla maailmassa. Mikseivät vihreät puhu turkistarhauksesta - no tietty siksi, että delfinaariojupakalla saa medianäkyvyyttä. Minä kävin delfinaariossa viime vuonna ja viihdyin. Eikö maailmassa ole tärkeämpiä asioita? Vihreät ovat ekofasisteja. Missä ihmiset sitten näkisivät delfiinejä, ei kaikilla ole varaa matkustaa Kanarialle.

Minä, minä, minä, loisti kommenteista. Toivon todella, että Ilta-Sanomien lukijakunta ei edusta koko Suomea. Keskustelussa oli järkeviäkin kommentteja, mutta silti - 60 % ihmisistä puolusti älykkäiden olentojen pitämistä vankeudessa luonnottomissa elinoloissa vain siitä syystä, että se on itsestä kivaa. Viis eläimistä.

Uutisessa ei mainittu, minkä puolueen edustajia aloitteessa oli mukana. Silti moni kommentoija oletti automaattisesti, että vihermafia on tämän älyttömyyden takana. Vihreäthän haluavat kieltää kaiken kivan, ja vihreiden kovaäänisille vastustajille kiva tarkoittaa ilmeisesti kaikkea, missä eläimet ja luonto kärsivät. Voisi kuvitella, että näillä ihmisillä ei paljon empatiakykyä tai kaukonäköisyyttä ole. Luulisi, että jokainen, jolla on lapsia, haluaa jälkipolvensa kasvavan kestävässä maailmassa.

Delfinaarioiden säilyttämiseksi ei ole oikein hyviä perusteita. Oman navan ajattelun sijaan tulisi miettiä eläviä, tuntevia, persoonallisia olentoja, joiden kustannuksella esityksissä viihdymme. Maailmasta kyllä löytyy muutakin tekemistä.

Kyllä, minä haluan kieltää asiat, jotka aiheuttavat kärsimystä eläimille. Kuka sellaisesta edes nauttii, kuka sitä pitää kivana? Pitäisikö minunkin nyt yleistää: kai nämä huutelijat ovat persuja tai kepulaisia?

Kyllä, vihreät haluavat kieltää turkistarhauksen. Vihreät haluaa ajaa ympäristön ja eläinten asiaa muutenkin. Keskusteluun oli hieman turha tuoda "miksei turkiseläimistä puhuta mitään" -kommentteja, koska koko ajan niistäkin puhutaan. Ja muistakin eläimistä. Kommentoija voisi tarkistaa tietonsa.

Ja miksi Suomessa pitäisi pitää delfiinejä vankeudessa, jos Thaimaan delfinaariossa on vielä huonommat olot? Eikö se ole aina askel eteenpäin, jos yksi paikka tai yksi maa edistyy eläintensuojelussa?

Lemmikkikorttikin vedettiin esiin. Jos kielletään delfinaariot, pitää kieltää koirat ja kissatkin. Sinänsä olen kyllä sitä mieltä, että ihan jokaisen eläimen olisi parempi ilman ihmisiä. Koti- ja lemmikkieläimet ovat kuitenkin kesyjä, ja ne ovat olleet ihmisten seurassa jo tuhansia vuosia. Villieläin on siinä mielessä eri asia. Hyvä eläimenomistaja kuitenkin tarjoaa eläimilleen virikkeitä, jolloin ne elävät hyvää elämää. Koirat juoksevat vapaina ja saavat aivojumppaa, hevoset pääsevät laitumelle vastineeksi muutamista ratsastuskoulutunneista. Huonot omistajat ovat tietenkin oma lukunsa, ja minkään eläimen kaltoinkohtelua ei pidä hyväksyä.

Eikö sitten ole maailmassa isompia ongelmia? No, maailmahan on täynnä ongelmia. Miksemme kuitenkin vaikuttaisi niihin, joihin pystymme? Tamperelaisvaltuutetulla on enemmän valtaa Tampereella kuin Japanissa. Jos isommilla ongelmilla tarkoitetaan ihmisten ongelmia, ollaan taas aika itsekkäillä linjoilla. Mikä oikeus ihmisellä on käyttää hyväkseen eläimiä ja tuhota maapalloa eikä antaa mitään takaisin? Meidän takiamme eläimet kärsivät, joten meidän pitää myös kantaa vastuu.

Jaksan aina pöyristyä ihmisten vihervihasta. Minun päähäni ei uppoa, miten voi vihata ihmisiä, jotka yrittävät tehdä maailmasta paremman paikan. En voi muuta kuin päätellä, että ekofasistinimittelijöiden tavoite on aivan päinvastainen.

Riippuu siitä, mistä on kyse, mutta jos kyse on elintarvikkeista se ei riitä Hyvää Suomesta -merkkiin,
sillä sen kotimaisuusaste on 75 %  -  Avainlippuun se riittää.

Mihin sitten riittää tieto, että tuote on valmistettu Suomessa?

Se riittää ainakin luomaan mielikuvan, että tuote on suomalainen, vaikka
raaka-aineet olisikin tuotu ulkomailta...

...ja sitten särähtää korvaan ja pistää silmään Reissumies leivän mainos....
 

"Leipä joka  L E I V O T A A N  Suomessa"
 

Tekeekö Suomessa leipominen leivästä suomalaista vai onko mainoksen tarkoitus liputtaa suomalaista työtä?

... työtä, jonka tekevät koneet - ehkä jopa ulkomailla valmistetut koneet?
... ja tiedän, että leipään käytetystä rukiista on puolet viljelty ulkomailla - se ei kyllä
suomalaista työtä lisää!!

"Syy ulkolaisen rukiin käyttöön ei ole leipomoiden, sillä ruis on vaativa viljeltävä Suomen olosuhteissa ja sen tuottajahinta on ollut pitkään alhainen, siksi sen viljely ei ole ollut kovin suosittua ja ja ja......"

Mutta voiko näiden tietojen pohjalta Ruisleivän kohdalla liputtaa suomalaisen työn puolesta tai suomalaisuutta??

Kyllä tämä kaikki taas hämmästyttää ja kummastuttaa pientä kuluttajaa....

**********

Ps. Ulkolaisen rukiin osuus ruisleivässä koskee kaikkia muitakin myynnissä olevia  ruisleipiä, ei pelkästään Reissumiestä. Poikkeuksena voi löytyä pienten paikallisleipomoiden ruisleipiä, jotka on valmistettu täysin suomalaisesta rukiista - eli kannattaa suosia lähiruokaa, jos haluaa suosia suomalaista!

Aiemmin kirjoitin vähän mielipiteitäni mainoksista (, jonka vastaisesti huomasin käyttäytyväni eilen aamulla, lukiessani naistenlehteä kiukkuisena. Noh, olin jo valmiiksi ärtynyt!)

Palaan kuitenkin mantraani tämän jutun myötä. Katsopas näitä mainoksia. Jos värähdyttää, mainos on onnistunut. 

Advertising Agency: Advico Y&R, Zurich, Switzerland (http://www.boredpanda.com/powerful-social-advertisements)

Advertising Agency: DDB&CO., Istanbul, Turkey (http://www.boredpanda.com/powerful-social-advertisements)

M

Kirjoitin viime marraskuussa puhelinmyyjistä ja ongelmastani sanoa napakasti ei kiitos. Kun on tarpeeksi monta kertaa saanut kohteliaan kieltäytymisen päätteeksi inhottavan tiuskaisun tai jopa luurin korvaan, kaltaiseni asiat usein liian henkilökohtaisesti ottava tyyppi ahdistuu telemarkkinoinnista entisestään. Itse asiassa tilanne meni jo hiukan koomiseen suuntaan, kun en melkein uskaltanut vastata vieraisiin numeroihin, kun arvelin, että "joku lehtimyyjä" siellä kuitenkin soittelee. Ja jos puheluun ei vastaa, sieltä samasta firmasta soitetaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... Kännykässäni onkin usein vain värinähälytys päällä, sillä harmillisen usein puhelinmyyjät soittelevat juuri silloin, kun tyttö on nukahtanut päiväunilleen tai kun on itse istahtanut koneen ääreen tai sohvalle aikeissa hiukan rentoutua. 

Vuodenvaihteessa päätin kokeilla Suomen Telemarkkinointiliitto Ry:n tarjoamaa maksullista palvelua, jonka etusivulla lukee näin: 

"Saat siis vain kuudella eurolla (sis. alv) vuodeksi telemarkkinointikieltopalvelun jäsenetuna, joka koskee kaikkea kuluttajille suunnattua telemarkkinointia. Jos saat telemarkkinointia, niin reklamoimme puolestasi myyjää, soittamisen jatkuessa teemme asiasta toimenpideilmoituksen Tietosuojavaltuutetulle ja ajamme asiaa tarvittaessa puolestasi oikeudessa."

Itse sain kyseisestä tekstistä sen käsityksen, että telemarkkinointikieltopalvelu estäisi minulle kohdistetun telemarkkinoinnin lähes kokonaan mutta jos nyt joku firma erehdyksessä sattuisi vielä kiellon jälkeen minulle soittamaan, STML ry hoitaisi asian puolestani tehokkaasti. 

Kävin vielä ennen liittymistä lukemassa STML ry:n palveluesittelyn, jossa telemarkkinointikiellon toimintaperiaatteita kuvataan seuraavasti:

"STML ry ei toimita suoramarkkinointiyrityksiin kannattajäsentensä henkilötietoja. Sitä vastoin STML ry toimittaa kaikille tietokannassaan oleville suoramarkkinointiyrityksille suoramarkkinointikiellon sähköisen rajauspalvelun, jota käyttämällä suoramarkkinointikiellon tehneiden STML ry:n kannattajajäsenten puhelinnumerot suodattuvat pois suoramarkkinointiyritysten suoramarkkinointilistoilta."

Kuulostaa toimivalta ja loogiselta. Jos puhelinnumeroni kerran jää pois suoramarkkinointilistoilta, senhän pitäisi tosiaan tarkoittaa sitä, etten saa enää soittoja puhelinmyyjiltä. Päätin kokeilla palvelua - kuusi euroa vuodessa ei ole paljon siitä, ettei minun enää tarvitsisi kiusaantua puhelinmyyjien soitoista. Rekisteröidyin jäseneksi ja maksoin STML ry:lle tyytyväisenä kuusi euroa onnitellen itseäni siitä, että löysin näinkin kätevän ratkaisun telemarkkinointiongelmaan.

No, ei tule varmaan kenellekään yllätyksenä, että puhelimeni on pirissyt ihan samaan tahtiin kuin aina ennenkin. Ensimmäiset puhelut menivät omassa mielessäni sen piikkiin, että ajattelin tietojeni päivittymisessä kestävän jonkin aikaa. Olisikohan ollut kolmas vai neljäs puhelu, kun laitoin STML ry:lle palautetta palvelun toimimattomuudesta ja he pyysivät minua ilmiantamaan minulle soittaneen firman. Jäsenten käytössä on tosiaan sellainen ILMIANNA-lomake, johon pitäisi täyttää kaikki mahdolliset tiedot ei-toivotusta puhelusta ja varmaan liittää mukaan myös kooste erilaisten puhelimien historiasta ja oma CV ja suvun salainen korvapuustiresepti. Se puhelu, josta laitoin STML ry:lle palautetta, tuli muutenkin tuntemattomasta numerosta, joten siihen olisi kosahtanut reklamaatio saman tien. Minua alkoi ärsyttää ajatus siitä, että itsekö tässä täytyisi naputella palveluntarjoajalle aina tiedot siitä, että kuka on soittanut, mitä hän on kaupannut ja paljonko kello oli ja missä asennossa Jupiter silloin oli Marsiin nähden.

Kun seuraava telemarkkinoija soitteli, vedin syvään henkeä ja sanoin reippaasti, että minulla on sellainen palvelu, jonka pitäisi kieltää tällaiset soitot. Myyjä naurahti ja totesi vain, että "ei se homma kuule noin toimi, ei meidän tarvitse siitä kiellosta välittää". Kommenttia seurasi (ainakin mielikuvituksessani) pirullinen nauru ja hiukan kiekuraviiksien sivelyä ja karvattoman kissan silittelyä ja mitä näitä kliseitä nyt on. Melkein joka kerta, kun mainitsin puhelinmyyjälle, että minulla on käytössäni telemarkkinointikielto, vastaus oli kieltoa vähättelevä: "jaa, no ei se meillä toimi", "no meillä ei kyllä näy sellaista", "me saadaan nämä listat suoraan sieltä ja täältä" ja mitä milloinkin. Pari sellaistakin kertaa tosin oli, jolloin myyjä pahoitteli soittoaan ja lupasi merkitä numeroni kohdalle soittokiellon. 

Muutama päivä sitten puhelimeni soi taas. Numero oli sellainen, josta minua oli yritetty tavoitella jo useamman kerran muutaman viikon aikana (ja jonka tiesin Googlen perusteella kuuluvan telemarkkinointifirmalle), joten päätin vastata, että saisin pommituksen loppumaan. Ennen kuin pirteän kuuloinen myyjä ehti päästä kunnon vauhtiin myyntipuheensa kanssa, sanoin taas (etukäteen jo hiukan lannistuneena mutta kuitenkin) telemarkkinointikiellosta. Pienen hiljaisuuden jälkeen nainen kysyi, että saako hän tiedustella, mikä palvelu minulla on käytössä. Kun sanoin firman nimen ja sen, että palvelu on maksullinen, myyjä totesi saman tien, että maksulliset telemarkkinointikieltopalvelut eivät ole lainvoimaisia Suomessa. 

Siis niin kuin MITÄ?

Olin tästä uutisesta niin kiihtynyt, että en rekisteröinyt kaikkea, mitä myyjä asiasta selitti, mutta sen muistan, että hänen mukaansa ainoastaan ASML ry:n (Suomen Asiakkuusmarkkinointiliitto ry) ylläpitämä, lähes ilmainen Robinson-palvelu toimii, muut eivät. Kävin ASML:n sivuilla lukemassa Robinson-kieltopalvelusta hiukan ja pähkinänkuoressa homma toimii näin: asiakas soittaa palvelunumeroon (joka maksaa 0,39 min+pvm) ja antaa soittorajoituksen ohjeiden mukaisesti. Rajoitus on voimassa kolme vuotta ja astuu voimaan kuukauden kuluessa soitosta. Palvelu on rajoitussoiton hintaa lukuunottamatta maksuton. ASML ry:n mukaan"lähes kaikki suomalaiset kuluttajille puhelinmyyntiä harjoittavat yritykset käyttävät palvelua". 

En tiedä, aionko kokeilla Robinson-palvelua vai kärsiä puhelinmyyjien soitoista jatkossakin, mutta sen tiedän, että hiukan nolottaa, kun en tutkinut telemarkkinointikieltoasiaa yhtään perusteellisemmin ennen liittymistäni STML ry:n jäseneksi. Yleensä perehdyn tällaisiin asioihin huolellisemmin, mutta nyt taisin niin kovasti toivoa, että jokin taho voisi oikeasti estää minuun kohdistuvan telemarkkinoinnin, että rekisteröidyin jäseneksi aika hätiköidysti. No, seuraavaksi aion käydä irtisanomassa STML ry:n jäsenyyteni ja taidan antaa firmalle samalla palautetta siitä, että missään sen tiedoissa ei lue, että heidän soittokieltolistaansa ei yhdenkään telemarkkinointifirman tarvitse lain mukaan noudattaa.

Työpaikkani on jo toistamiseen esillä tiedotusvälineissä ikävien asioiden vuoksi tämän vuoden aikana. Nyt julkisuus on kuitenkin huomattavasti laajempaa verrattuna edelliseen tapaukseen, mutta onhan asiakin tällä kertaa monin kerroin vakavampi.

Reilu pari kuukautta sitten työpaikallani kuoli eräs kokenut ja pitkäaikainen tutkija. Kirjoitin siitä täällä. Siitä oli myös ainakin radiossa ja sanomalehdissä pieniä uutisia. Lähes samoihin aikoihin tuon kuolemantapauksen kanssa uutisoitiin myös ensimmäisen kerran Helsingin yliopistoon suunnitellusta iskusta, ja kuinka iskun suunnittelijat, nuori mies ja nainen, oli saatu vangituiksi.

Aiemmin tällä viikolla alkoi iskun valmisteluun liittyvä oikeuskäsittely, jolloin lopulta tuotiin esille koko suunnitelman karmea luonne ja kuinka se olisi saattanut riistää hengen kymmeniltä sivullisilta ja täysin viattomilta ihmisiltä. Onneksi isku ei päässyt koskaan toteutumaan, kiitos ulkopuolisen ilmiantajan sekä poliisin. Vaikka iskun tarkkaa kohdepaikkaa ei ole kerrottu julkisuuteen, sen suunnitelmallisuus veti minut kuitenkin hiljaiseksi, jopa kauhistuneeksi. Helsingin yliopistolla on useampi kampusalue, ja minun työpaikkani on yhdessä niistä. Jos isku olisi saatu tehtyä eikä se olisi kohdistunut omalle työpaikka-alueelleni, olisin tietenkin reagoinut tapahtuneeseen voimakkaasti. Olisihan kyseessä kuitenkin ollut minun työpaikkani, vaikka en konkreettisesti olisikaan vaikuttanut iskualueella tai sen välittömässä läheisyydessä.

Jos meillä täällä Suomessa oli onni tällä kertaa jotenkin mukana matkassa ja hurjalta tapaukselta onnistuttiin välttymään, samaa ei valitettavasti voi sanoa Yhdysvaltojen osalta. Luin viime viikonloppuna uutisen, kuinka nuori amerikkalainen mies oli ampunut autosta kuusi satunnaisesti vastaan tullutta ihmistä. Lisäksi hän oli onnistunut haavoittamaan useita. Surmatyönsä päätteeksi hänet itse löydettiin myös kuolleena. Tapahtuman jälkeen esiin nousi jälleen keskustelu Yhdysvaltojen melko vapaamielisestä aselainsäännöstä sekä ihmisten mielenterveysongelmista. Ampuja oli jättänyt jälkeensä videoviestin, jossa hän selitti tekonsa olevan kosto ihmisyyttä vastaan. Hänen vihansa pulppusi katkeruudesta, koska hän ei ollut onnistunut koskaan saamaan itselleen tyttöystävää, ja hän koki, ettei yksikään nainen ollut milloinkaan pitänyt häntä viehättävänä.

Mielenterveys ja syrjäytyneisyys ovat taustatekijöinä myös Helsingin yliopistoiskun suunnittelijoiden kohdalla. Miespuolinen syytetty oli ollut koulukiusauksen uhri useamman vuoden ajan. Tuhoisan iskun kautta hän olisi halunnut näyttää muille, mitä kiusatuksi tuleminen ja sen mukana tuoma suunnaton raivo voivat äärimmillään saada aikaiseksi. Toisen syytetyn, naisen, tausta on monisyisempi, ja sitä on myös avattu enempi julkisuuteen. Hän näki iskun olevan keino kostaa niille ihmisille, joiden sorron kohteeksi hän koki tulleensa elämänsä aikana. Naisen mielestä yliopisto oli oiva iskukohde, koska siellä opiskelee humanisteja, joita hän kertoi vihaavansa. Yliopistoa käyvät olivat hänen mukaansa myös menestyviä ihmisiä, jollaiseksi hän ei nähnyt itse koskaan tulevansa. Nainen tunsi itsensä yksinäiseksi. Hänellä ei ollut ystäviä, vaikka hän oli useita kertoja yrittänyt ystävystyä monien ihmisten kanssa. Opinnotkin olivat keskeytyneet kaveripulan takia. Nainen koki, etteivät toiset ihmiset näyttäneet yhtään empatiaa häntä kohtaan vaan olivat pyrkineet vahingoittamaan häntä. Hän ei käynyt töissä, päivät kuluivat lähinnä kotona.

Syrjäytyminen yhteiskunnasta on valitettavan monen suomalaisen kohtalo näinä päivinä. Elämä ei ole syystä tai toisesta sujunut mallikkaasti ja parhaalla mahdollisella tavalla, mikä usein sitten kulminoituu eristäytymiseen muusta maailmasta. Pesiytyminen neljän seinän sisälle pahentaa entisestääntämän kaltaista tilannetta, siitä huolimatta moni turvautuu siihen helppona pakokeinona. Kotona jumitettaessa tietokoneesta ja netistä tulee helposti se ainut henkireikä ulkomaailmaan. Erinäisiltä foorumeilta ja keskustelupalstoilta löytää varsin vaivatta ja nopeasti samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa voi lievittää omaa pahaa oloaan ja yrittää parantaa maailmaa, lähinnä absurdein ja tuhoisin suunnitelmin. Viestit keskustelijoiden välillä ruokkivat hyvin usein toinen toisiaan, ja ennemmin tai myöhemmin syrjäytynyt henkilö huomaa olevansa toteuttamisvaihetta vaille valmis itsetuhoisten suunnitelmiensa kanssa. Vai onko sittenkään?

Onko kiivaan keskustelun ja ajatusten vaihdon tarkoituksena kuitenkin vain hakea turvaa, hyväksyntää ja huomiota siltä toiselta, samalla aaltopituudella olevalta tutulta, jolloin tarkat ja huolellisetkin tuhosuunnitelmat jäävät pelkästään haavepuheiksi? Tätä yliopistoiskun valmisteluun liittyvä oikeuskäsittely yrittää muun muassa saada selville, jolloin vaakakuppi painuu tuomiota ajatellen enemmän suunnittelun kuin valmistelun puolelle. Rikoksen valmistelu katsotaan rangaistavaksi teoksi, suunnittelua ei. Se on kuitenkin osoittautunut selväksi, että syytettyn miehen ja naisen välinen suhde oli kummallekin tärkeä, mikä kenties kielii enempi siitä hyväksynnän ja huomion hausta kuin vakaasta aikomuksesta toteuttaa hirmuisku keskelle ihmismassaa.

Suomessa on viime vuosina ollut aivan liian monta ampumis- ja surmatapausta, joiden tekijä on tavalla tai toisella kärsinyt mielenterveysongelmista ja ollut syrjäytynyt. Jokaisen tällaisen tapauksen jälkeen on puitu aina ne samat asiat ja kysymykset maamme nykyisestä aselaista sekä ennaltaehkäisevän sosiaalityön kurjasta tilanteesta. Paljon siis puhutaan, heitetään ideoita sekä ehdotuksia ilmoille ja tehdään jos jonkinmoisia selvityksiä. Mitään kovin konkreettisia parannuksia tai korjauksia ei kuitenkaan ole pystytty saamaan aikaiseksi, mikä selittyy hyvin pitkälti resurssipulasta. Etenkin sosiaalityön puolelle lisärahoitusta tarvittaisiin kaikkein kipeimmin, jotta syrjäytyneet ja syrjäytymisvaarassa olevat saisivat riittävästi tarvitsemaansa apua. On tärkeää pystyä löytämään etenkin ne kaikkein pahimmassa jamassa olevat ja ensisijaisesti apua tarvitsevat. Todellisuudessa tämä voi osoittautua vaikeaksi tehtäväksi, sillä pahasti mielenterveysongelmista kärsivät ovat usein mestareita piilottamaan todellisen luonteensa sekä mielentilansa ja esiintyvät tavalla, jota heiltä oletetaan ja toivotaan. Näin oli käynyt myös aiemmin mainitun amerikkalaisen ampujan kohdalla, minkä takia hänen perheensä ei ollut osannut varautua tarjoamaan hänelle tarvittavaa tukea ja apua.

Myös koulukiusaaminen on asia, johon on puututtava Suomessa entistä tehokkaammin ja laaja-alaisemmin. Kuten edesmenneet ampumistapaukset maassamme ovat osoittaneet, kiusastuksi tuleminen jättää hyvin usein jopa kauaskantoisia tunteita ja vaikutuksia. Koulukiusaamisen torjumiseksi on perustettu KiVa Koulu -toimenpideohjelma, joka on osaltaan edesauttanut työtä kiusaamistapausten ehkäisemiseksi. Koulukiusausilmiöön liittyy läheisesti myös kouluterveydenhuolto sekä kuraattoritoiminta. Nämä kaksi tekijää ovat sangen retuperällä ja huonosti hoidettuja monissa kouluissa, kun kunnissa ei löydy riittävästi varoja näiden tärkeiden palvelujen turvaamiseen ja pyörittämiseen. Rahaa kunnat saavat valtiolta, mutta ne saavat kuitenkin itse päättää, mihin ne sen käyttävät. Liian usein käykin niin, ettei voi kuin ihmetellä kuntien järjettömältä tuntuvaa priorisointikykyä, kun ne esittelevät säästökohteitaan ja leikkauslistojaan.

Ehkä tässä välissä olisi sopiva esittää se ikuisuus kysymys: montako tuhoisaa joukkotapaturmaa Suomessa on vielä tapahduttava, ennen kuin sitä rahaa todellakin alkaa löytyä ja ohjautua oikeille tahoille? Villi veikkaus on, että aika monta. Valitettavasti.

Toinen valitettava tosiasia on, että mitkään ennalta ehkäisevät keinot ja toimenpiteet eivät tule koskaan sataprosenttisesti estämään yhtäkään ampumis- ja tuhotapausta. Ei pienen eikä suuren mittaskaalan. Vaikka aselaki kiristettäisiin tiukimmalle mahdolliselle tasolle, laittomia aseita löytyy ja saa aina jostain. Vaikka syrjäytyneitä tai syrjäytymisvaarassa olevia tuettaisiin ja autettaisiin kaikin keinoin, se on kuitenkin loppupeleissä henkilöstä itsestään kiinni, mitä hän aikoo ja meinaako hän tuhota itsensä sekä mahdollisesti samalla joukon viattomia sivullisia. Vaikka kaikki nämä edellä luetellut seikat ja asianhaarat ovat aina mahdollisia, se ei kuitenkaan poissulje tärkeän ennalta ehkäisevän työn ja avun merkitystä. Joillekin kun ne voivat oikeasti tuoda helpotusta ja muutosta kohti positiivisempaan elämänasenteeseen.

* * *

Olen suunnattoman helpottunut, että isku Helsingin yliopistoon saattiin estettyä ja se jäi vain suunnittelu-/valmisteluasteelle. Iloinen en voi oikein sanoa olevani ottaen huomioon syytettyjen ikävät taustat. Toivon suuresti, että he tulevat saamaan tarvitsemaansa apua mahdollisimman nopeasti. Oli lopullinen rangaistus mikä tahansa.

:/

Hei, uusi ylioppilas! Onnea! Hei, aloitteleva opiskelija! Kuuntelepas sinäkin!

Nyt kun koulumenestys ja arvosanat ovat ajankohtaisia asioita, ajattelin tehdä pienen sivuaskeleen osastolle Setä neuvoo nuorempia.

Helsingin Sanomien Nyt-liitteen kolumnisti Juhani Mykkänenkirjoitti juuri kouluarvosanoista ja siitä onko vai eikö niillä ole merkitystä koulun jälkeen. Hänen viestinsä oli, että niillä on merkitystä, vaikka muut koettaisivatkin väittää jotain muuta, ja hyvä koulumenestys kannattaa myös tuoda itse esiin, kun hakee töitä.

Aloitetaan siitä, että olen lähtökohtaisesti samaa mieltä. 

Kuulun itse kuitenkin siihen joukkoon, jolta ei tosiaan ole arvosanoja kyselty kertaakaan sen jälkeen, kun ovi yliopistoon aukesi. Ensimmäiseen oikeaan työpaikkaani IT-firmassa riitti, että opiskeli oikeaa alaa ja että oli käynyt pari ohjelmointikurssia. Aloitin kyseisessä työssä jo toisen opiskeluvuoteni aikana, joten papereita ei vielä olisi ollutkaan.

Vaihdoin töitä vasta kuusi vuotta myöhemmin, ja olin ehtinyt sillä välin myös valmistua. IT-asioihin erikoistuneen liikkeenjohdon konsultin hommia hakiessa kuuden vuoden työkokemus IT-firmassa oli merkittävämpi asia kuin paperit. Arvosanoja ei silläkään kerralla kysytty, enkä niitä myöskään tullut esitelleeksi.

Konsultin hommissa olinkin sitten yli seitsemän vuotta ennen kuin vaihdoin työpaikkaa toisen kerran, siis viime kesänä. Nyt ei käynyt mielessäkään, että joku olisi kysellyt yli kymmenen vuotta vanhan tutkintotodistuksen tai viime vuosituhannelta peräisin olevan ylioppilastodistuksen perään, ja arvosanojen kertominen olisi tuntunut yhtä relevantilta kuin se, että mainitsisi CV:ssä jäätelönmyynnin kesällä 1994.

Ai ne arvosanat vai? Olisihan niitä voinut kyselläkin. Peruskoulussa ja lukiossa olin aika lähelle kympin oppilas, ja olikohan lukion päästötodistukseni keskiarvo 9,8? Ylioppilaaksi kirjoitin arvosanoin 4 x Laudatur ja 3 x Eximia. Niiden ansiosta pääsin opiskelemaan yliopistoon pelkillä papereilla, kun en armeijan vuoksi ehtinyt lukea mihinkään pääsykokeisiin.

Arvosanoista huolimatta en koskaan kokenut olevani mikään hikipinko, ja ehdin koulun lisäksi myös notkumaan viikonloppuisin ja iltaisin kavereiden kanssa, harrastamaan hurjan paljon ja vielä viettämään illan tai pari viikossa teatterin lavalla. Enhän minä siis ehtinyt pingottamaan kouluasioiden vuoksi, kun oli niin paljon muutakin tekemistä.

Optimoin tekemisiäni ja tein läksyjä valikoiden: lukiossa tein usein vain matematiikan ja fysiikan läksyt, sillä niistä olisin pudonnut muuten kärryiltä ja niitä pystyi hyvin tekemään samalla, kun katsoi telkkua. Lukuaineissa riitti, että kuunteli tunnilla ja luki kokeisiin parina iltana ennen koetta. Ylioppilaskirjoituksiin valmistautuduin lähinnä lukemalla psykologian ja fysiikan kirjat ja kertaamalla kielistä muutamia idiomeja, jotka takasivat hyvät pisteet kielten aineista.

Yliopistossa opiskelin ainetta, jossa ei tarvinnut juurikaan lukea, ja usein korkeimpaan arvosanaan riitti, että oli käynyt kurssin aikana pidetyissä demoissa ja saanut tentistä ylipäänsä jonkin tuloksen. Tein opintoni neljässä vuodessa, ja yleisarvosana oli ET, erinomaiset tiedot, niin pääaineestani kuin kaikista sivuaineista.

Gradussa menin sen sijaan aidan matalimmasta kohdasta. Olin silloin jo vakituisissa töissä, ja tärkeintä oli saada gradu ylipäänsä tehtyä. Graduloman käytin auringon ottamiseen (yhtään valehtelematta), ja kirjoitin graduni lopulta töiden ohella kolmessa kuukaudessa lähinnä viikonloppuisin. Kun olin mielestäni kirjoittanut kaiken, mitä oli sanottavana, kysyin professorilta, pääsisinkö sen hetkisellä tekeleelläni läpi. Hän ehdotti, että voisin lisätä vielä empiriaa, mutta en ollut kiinnostunut käyttämään graduun enää hetkeäkään. Kun kysyin uudelleen, pääsisikö sillä läpi, professori vastasi, että pääsee. Selvä. Se oli siinä, ja arvosanaksi tuli C. Sitä arvosanaa ei ole kukaan kysynyt koskaan missään yhteydessä.

Mitä tällä halusin siis sanoa? Ensinnäkin on siis aivan mahdollista, että arvosanoja ei kysellä, jos on muita näyttöjä. Mutta mistäpä ensimmäisen tai toisen vuoden opiskelija voi olla varma, että muita näyttöjä varmasti on? Kyllä ainakin opintojen alkupuolella kannattaa siis panostaa siihen, että kursseja ei läpäise aivan rimaa hipoen. Myöhemmin voi sitten relata, jos työpaikka on jo tiedossa tai olemassa.

Mutta sitten on vielä se papereitakin tärkeämpi asia: kokemus. Jos työnantaja on täyttämässä paikkaa, jota hakee sekä täysin kokematon huippuarvosanoin valmistunut maisteri että arvosanoiltaan keskinkertainen tyyppi, jolla on kuitenkin jo relevanttia työkokemusta, veikkaan, että jälkimmäinen vie paikan. Sanoisin, että ainakin omalla kohdallani osa-aikainen työ opiskelujen ohessa auttoi sekä opintoja että myöhempää työuraa huomattavasi enemmän kuin se, että olisin käyttänyt enemmän aikaa vaikkapa gradun hiomiseen.

Nevoisin siis, että opiskelijan kannattaa hakeutua jo opiskeluaikana osa-aikaisesti töihin johonkin relevanttia kokemusta kerryttävään paikkaan. Ja jos taas tarjolla on jotain muuta kuin oman alan työtä, kannattaa harkita tarkkaan, olisiko se aika kannattavaa käyttää johonkin muuhun, kuten vaikkapa niiden arvosanojen parantamiseen.

Ja sitten on vielä hyvä muistaa että lopulta pelkät paperit ja kokemuskaan eivät riitä, vaan on vielä pystyttävä osoittamaan CV:ssä, hakemuskirjeessä ja haastattelutilanteessa olevansa parempi vaihtoehto kuin ne 99 muuta yhtä pätevää hakijaa, jotka ovat kiinnostuneet samasta paikasta. Mutta se onkin sitten jo aivan toinen juttu.

Kuva: Fox

Jack is back! If it has its own hashtag, it must be true! 24-fanien onnenpäivä saapuu myös meille Suomeen, sillä vuosien saatossa supersuositun sarjan niin sanottu yhdeksäs kausi alkaa MTV3:lla sunnuntaina. Tämä uusin jaksokokonaisuus ei kuitenkaan ole varsinainen kausi vaan tällä hetkellä niin supermuodikas event series tai limited event series eli vähän kuin minisarja samaan maailmaan sijoittuen ja samaa tarinaa omalla tavallaan jatkaen. 24: Live Another Day -nimellä kulkeva 'kausi' on 12:n tunnin pituisen jakson mittainen, mutta se kattaa kuitenkin perinteisesti yhden kokonaisen vuorokauden, joten hiukan tarina pomppii jaksojen välillä. Sarjan tapahtumat sijoittuvat muutamia vuosia kahdeksannen kauden lopun jälkeiseen maailmaan, missä Jack on taas epäsuosiossa ja kaikkien jahtaama pahis. Kolmosen sunnuntain myöhäisillassa esitettävä kokonaisuus kulkee Suomessa nimellä 24 - Lontoo, mikä sopivasti viittaakin jaksojen ulko-amerikkalaiseen tapahtumapaikkaan. Sarjassa nähdään sekä uusia että vanhoja tuttavuuksia, että katsojiksi saadaan vastaavasti sekä uusia että vanhoja faneja. Henkilökohtaisesti pidän kaikista eniten sarjan mainosmateriaaleista, joissa käytetään armotta hyväksi Jack-sanan toistakin merkitystä (tyyliin, "you don't know Jack!")!

Video: 24: Live Another Day trailer

24 - Lontoo

Su 1.6. klo 22.35 alkaen

MTV3

Kuva: Liv

Sunnuntai-iltana, juuri ennen 24-uutuutta, Livillä alkaa amerikkalainen The Protector -poliisisarja. Sarjan pääosassa nähdään Ally Walker, joka on paremmin tunnettu ysärihitistä Profiler sekä parin vuoden takaisesta hyvin veemäisestä roolistaan Sons of Anarchy -sarjassa. Tämä sarja jäi valitettavaksi vain yhden kauden mittaiseksi, mutta Liv voisi olla erittäin hip ja cool ja mainostaa tätä sarjaa event series -tittelillä. Tässä vain tuskin on suunniteltua sarjaloppua. Lifetimella Yhdysvalloissa nähty The Protector on Suomessa pelkkä Protector, ja eittämättä sarjan nimessä on varmasti haettu katsojien assosiaatiota Walkerin aikaisempaan ysärisuosikkisarjaan. Näyttelijät huomioon ottaen luvassa on varmasti ihan mukiinmenevää poliisisarjaviihdettä, joten sunnuntai-illat voi varmasti aivan hyvin viettää tämän sarjan äärellä.

Protector

Su 1.6. klo 21.00 alkaen

Liv

Näihin koottuihin kysymyksiin olen saanut pappina vastata useamman kerran!

Miten ihmiset suhtautuvat pappiin, joka onkin nuori nainen?
Esimerkiksi näin: “Ohhoh! Odotin harmaapartaista miestä ja sieltä tulikin lettipäinen tyttö!”
Tai kun pappeus paljastuu lyhyen keskustelun jälkeen: “Mitä! En olisi ikinä uskonut että olet pappi, kun sinä olet niin iloinen ihminen.”
“Naispappi! Täällä! Vihdoinkin!”

Kohtaatko naispappeuden vastustusta?
Olen jonkin verran tekemisissä ihmisten kanssa, joilla on erilainen virkakäsitys. Olemme tulleet hyvin toimeen. Varsinaisesti työelämässä en ole kohdannut vastustusta.
Toistaiseksi naispappeus ei ole joka paikassa kirkossa ja kirkoissa hyväksyttyä. Kirkkomme virallinen linja on kuitenkin selkeä. On todella iso edistysaskel, että saa olla nainen ja pappi. Toivottavasti yhä laajemmin kirkoissa tunnustettaisiin naistenkin pappiskutsumuksen arvo.

Miksi sinusta tuli pappi?
Se ei ollut lapsuuden haave. Menin teologiseen kun tulevaisuus oli vielä auki. Tutkinto on yleissivistävä, ja sen kautta olisi voinut päästä kiinnostaviin asiantuntijatehtäviin. Halusin myös selvittää kirkon uskon taustaa, löytää rajan jossa tieteellinen perustelu päättyy ja uskominen alkaa.
Niin kuin monet teologian opiskelijat, tein kesät kesäteologin töitä seurakunnissa. Jäin koukkuun. Työ vain tuntui niin erityiseltä ja merkitykselliseltä, että en halunnutkaan enää syksyisin irrottautua siitä. Prosessi kesti monta vuotta, mutta lopulta tunsin jo olevani pappi vaikkei minua oltu vielä vihittykään.

Tänään on vietetty koulujen päättäjäisiä ympäri maata. Onnea valmistuneille ja rohkeaa oman sydämen seuraamista! 
Kuuntelemalla tätä hienoa, Vuokko Hovatan laulamaa Suvivirsi-sovitusta voi tunnelmoida alkanutta kesää. 

-Katja-Maaria

"Tiedän kyllä kliseet siitä, että kun astutaan äidin ja isän roolista vapaalle ja taas mieheksi ja naiseksi ja pariskunnaksi, kaikki menee mönkään. On liikaa odotuksia. Vuorokaudessa ei ehditä virittäytyä romanttisiin tunnelmiin. Arkeen hautautunut kuona ja suhteen kipupisteet puskevat pintaan. Luulin kuitenkin, että koska tiedostan kyseiset sudenkuopat, ne eivät kosketa minua. Että eihän me nyt noin typeriä olla. Meillä menee kaikki smoothisti. Tsiisös. Juu ei."

Laura loves -blogissa nauretaan jälkeenpäin sille, kuinka liian suuret odotukset kääntyivät itseään vastaan, eikä kolmen viikonlopun pariskuntalomasta seurannutkaan muuta kuin mököttämistä.

Onko sinulle käynyt huonosti korkeiden odotusten takia? Kerro se kommentilla tai tee kokonaan oma postaus!

Kuva: Laura loves

Mulla taitaakin olla tällä viikolla tulossa oikea teemaviikko sisaruksilta opitusta viisaudesta - julkaisuaan odottaa ajastuksella pitkät pätkät hulppeaa viisautta sisaruksilta, kuten varsin kattava vinkkilista muitten hulluksi tekemiseen. Oikeasti ne on usein aika pirun viisaita ja halusinkin jakaa erään siskoni kanssa käydyn maratonpuhelun päätelmiä teille. Feministisesti valveutunut siskoni (joka muokkaa mieluusti "bcos your worth it" lausetta "bcos you have a penis"- muotoon nakittaessaan miespuolisia kantamaan ostoksiaan) toi nämä pointit esiin murehtiessani kevytkenkäisiä himojani. Kiitos, sisko <3

Unsplash.com/Coley Christine Catalano

Kevytkenkäisyyttä vai ulkonäköpaineita?

Yhteiskunta kannustaa naista pitämään yksistyiskohtaisesti huolta ulkonäöstään, vaikka samaan aikaan naisten kulutusta kyseisiin asioihin demonisoidaan. Sanotaan ääneen muutama asia: rempsahtanut verkkarinainen on yhteiskunnan sylkykuppi. Mitä kaikkea itsestään huolehtiva nainen ostaa nykyään? Ripsienpidennykset, hiusten värjäys, meikkaaminen, ihonhoito, kynsien hoito, varpaiden hoito, karvojen ajelu, itseruskettavat, vaatteet, laukut, kengät ja nyt uutuutena jokaisella on personal trainer ja kaikki kropan treenaamiseen vaadittava kama. Vaatteisiinkaan ei riitä enää mikä tahansa: sun pitää ilmentää myös persoonaasi vaatteillasi. Jännä, aika hauras persoona, jos se lennähtää jonnekin sfäärehin ihan siitä, että sattuu olemaan vääränvärinen paita päällä! Siskoni toi esiin, että kristilliseen perinteeseen (keskiajoilta) liittyy ajatus, että nainen on halujensa vanki. Nainen tekee ostoksia hetken mielijohteesta ja menee ostosmaniaan - repii keltaisia haamupikkareita Hulluilla Päivillä toisen naisen käsistä. Kuulostaako ostosmania tutulta esimerkiksi hysterian kanssa? Vanhaa ajattelutapaa on myös yhdistää turhamaisuus ja pinnallisuus naisen piirteiksi. 

Miesten kuluttaminen ei kiinnity automaattisesti persoonaan

... vaikka toki peniksenjatkeista ollaan kuultu kaikki. Siskoni halusi kysyä, että miksi miesten kuluttamista ei demonisoida samalla tavalla? Miksi miehistä ei sanota, että niillä on "tyhjiö elämässään", jos ne ostaa turhaa. Miesten ostokset statussymboleja, miehet voi käyttää rahaa pönkittääkseen asemaansa. Iso telkkari, hieno puhelin, kaiuttimet tai valtava auto ei ole häpeän aiheita, toisin kuin naisen merkkilaukkuvarasto, joka revitellään himoshoppausohjelmissa sängylle. Nainen on vietävissä oleva - mies menestyvä. Kuitenkin esimerkiksi pukeutumisen suhteen menestyville miehille riittää seinään sulautuvat peruspuvut, kun naisjohtajien vaatetusta ja värivalintoja revitellään vailla rajaa ilkeydelle. 

Unsplash.com/Ariana Prestes

Ostaminen - uusi hysteria? 

On vanhaa ajattelutapaa leimata nainen kevytkenkäiseksi, kun nainen käyttää rahaansa ulkonäköön. Naisten ostokset ovat huvittavia huulipunia ja virnisteltäviä pikku pinkkejä laukkuja - vaikka valitettavasti nainen tarvitsee tavaroitaan ihan yhtä kipeästi kuin miehet. Jopa enemmän. Sosiaalinen painen on valtava. Karsikaa alussa mainitsemistani listasta nykyisin välttämättömiä ulkonäköostoksia edes muutama asia, mitä ilman voisitte helposti olla. Kuvitelkaa nainen, joka ei ajele ihokarvojaan, ei värjää hiuksiaan, ei osta edes yhtään trendikkäitä vaatteita, ei meikkaa, ei "hoida ihoaan", ei hallitse painoaan... Kuinka monessa tyyliohjelmassa sellaiset naiset naurettiin ihan täysin pihalle? Ensin itketiin kun oltiin törkeän rumia akkoja, jonka jälkeen joku laiha stylisti korjasi asian ja kehotti "ajattelemaan välillä itseään" tai "ottamaan aikaa itselleen". Tadaa, nainen oli pelastettu rumuudelta. Nainen tajusi "ottaa aikaa itselleen" ja "pitää huolta itsestään" eli tehdä töitä ollakseen vähemmän ruma. Voisihan sitä ottaa aikaa itselleen vaikka avantouimalla tai joogalla.Turhaa väittää, ettei paineita käyttää rahaa ulkonäköön ole. Se on nykyaikana elintärkeää eloonjäämistaistelua. (Täysin toisia postauksen aiheita onkin sitten se, miten tehdä kyseinen temppu edullisesti!) 

Naiset, poltetaan ne tekoripset näyttävällä roviolla

...ai niin, tekoripset on aika pikkuriikkisiä, joten rovio olisi aika mini eikä kukaan edes huomaisi sitä. Mitä te haluaisitte polttaa? Saa valita vapaasti jotain, mitä ilman eläisi mieluusti. Mun rintsikoita ette saa, mutta mä voisin polttaa ylikorkeat korkkarini. Paitsi että myin ne jo kirpparilla. 

Unsplash.com/Danka Peter

Siskoni vannoi, että ostoslakkoava nainen säilyttää silti feministisen sielunsa - naisten ostamisen demonisointia vastustavan ei ole pakko rynnätä lähimpään kimmeltävään ostoskeskukseen heiluttaen matkalla keskaria jollekin autovaraosaliikkeelle. Feminismi on kuulemma aina kosiskellut ympäristöaatetta. AAMEN.

En voi sanoa muuta, kuin WOW! Todella lahjakas nainen!

Ilmassa on jo jonkin aikaa ollut kesän katkua: kaikkialta tursuaa raparperipiirakoiden ja muiden -herkkujen ohjeita (johon minä, 29: Hmm, leipoiskohan äiti sit ku meen käymään?), ulos uskaltaa lähteä paljain säärin silloinkin, kun sataa (tai sitten ei - näin tänään miehen, jolla oli pipo ja toppatakki), iltapäivälehdissä on erilaisia BIKINI-IIK / KATSO MILLOIN HELTEET PALAAVAT! -otsikoita ja jalkapallon MM-kisat alkavat pian. (Aion sitten törkeästi ummistaa silmäni kaikelta paskalta, jota kisat ovat aiheuttaneet Brasiliassa, koska minä nyt vaan tykkään niin hirveästi isoista jalkapallokisoista. Lupaan olla tiedostavampi muissa asioissa.) 

Olen pyöritellyt viime aikoina työhön liittyviä asioita niin paljon, että päivät ovat olleet yhtä seiniä päin kävelemistä - mikä meni putkeen, mikä meni pieleen, mitä tänä vuonna opin, mikä jälkeenpäin katsoen meni pieleen viime vuonna... Olen lukenut Mervi Leppäkorven kirjaa Asiaton oleskelu kielletty, joka käsittelee Suomessa elävien paperittomien siirtolaisten tilannetta, ja yrittänyt hahmottaa sitä, että ihmiset elävät jatkuvasti olosuhteissa, joissa Välimeren ylittäminen ylilastatussa kalastusveneessä tuntuu kahdesta vaihtoehdosta paremmalta. Olen miettinyt sitä, miten vähän oikeastaan tiedän omien opiskelijoideni taustoista ja miten se vaikuttaa tai miten sen ylipäänsä pitäisi vaikuttaa siihen, miten teen heidän kanssaan yhteistyötä. Olen muistellut sitä, kun aiemmassa työpaikassani eräs opiskelija menetti sisaruksensa Pakistanin shiiojen joukkomurhissa ja tuli seuraavana päivänä kouluun ja minun piti osata katsoa sitä silmiin ja sanoa jotain. Miksi jotkut ihmiset selviävät järjissään ja toiset eivät? Miten traumaattisista kokemuksista ylipäänsä voi selvitä? 

Mutta tänään, voi kuulkaa - joskus ei auta kuin tanssia ympyrää asunnossaan ja illan tullen taputtaa itseään olalle onnistuneesta päivästä, vaikkei vuorokauteen ole puhunut kenellekään mitään. Minun kesäni alkoi vasta tänään, sillä

jatkan samassa työpaikassa syksyllä, vittu jeeeee! 

 Mitä olisi elämä ilman pätkätöiden tuomaa jännitystä? 

Ps. Olen myös nähnyt valon, mitä tulee kuntourheiluun: kun juo silmittömän määrän alkoholia ja sitten tanssii 3-4 tuntia putkeen, saa normisuoritukseensa verrattuna noin triplamäärän liikuntaa ilman, että sitä tulee edes ajatelleeksi. Salilla käyminen on niin 2013 - tänä kesänä kännitanssitaan! 

Pari viikkoa sitten mieheni jutteli parin kaverinsa kanssa, että nyt kun on taas kesä ja kärpäset, niin olisi kiva käydä pelailemassa arkisin jalkapalloa jossain tässä lähistöllä. Tilanne eskaloitui yllättävän pian, kun mies hoksasi, että melkein meidän naapurissa on Viinikan nurmikenttä jalkapallomaaleineen - eli täydellinen puisto höntsyfudikselle. Facebookin kautta sana kiiri nopeasti ja nyt jo muutamana viikkona sekalainen seurakunta ihmisiä on kokoontunut kentälle pelailemaan jalkapalloa sen iänikuisen kaljanjuonnin sijaan. 

No, jo ensimmäisellä kerralla kenttä osoittautui olevan "liian hyvää ollakseen totta", kun jalkapallomaalit on lukittu toiseen päähän kenttää ja ilmeisesti niitä ei saa käyttää. Hätä keinot keksii, ja maalit on rakennettu kentälle repuista ja huppareista. Meidän kanssa samaan aikaan kentällä on ollut myös ihmisiä koirineen ja agility(?)-ratoineen, poikaporukoita potkimassa palloa ja heittelemässä frisbeetä, tyttöjä ottamassa aurinkoa. Eilen naureskeltiin miehen kanssa, että on tääkin kans yhden sortin idylli: mies pelaa kavereineen jalkapalloa kun meikä ja muut futisvaimot, joita ei pelaaminen innosta, pitää lapsiparkkia ja taiteilee kukkaseppeleitä. Täydellinen, kaunis kesäpäivän ilta, auronko paistaa, lapset nauraa ja tekee hiekkakakkuja, ihmisillä on hauskaa. Kunnes kentän laidalla asuva mies tulee, ja tökkää kentän laidalle tämän.

Nyt, pardon my french, mutta mitä jumalauta? Iso nurmialue keskellä Viinikkaa, mutta nurmikolle ei saa mennä? Kenelle se nurmikko on tarkoitettu? Vain ihailtavaksi? Asikaisen blogista tuttu raksahippi kertoi, että ennen kentän laidalla oli kyltit, joissa kiellettiin puiston käyttö kello 22 jälkeen, mutta nyt se on ilmeisesti kielletty kokonaan. Ymmärtäisin, että asuintalojen keskellä olevalle kentälle ei haluta teinejä juopottelemaan ja särkemään pulloja keskellä yötä, mutta onko nyt todella niin, että puistoon on kiellettyä mennä lasten kanssa heittelemään frisbeetä tai syömään eväitä vaikka maanantaina kello 11? 

Ja sitten vielä joku kehtaa jossain mankua ja marista, kun ihmiset ei enää omaehtoisesti liiku ja harrasta. Wonder why.

EDIT: Ilmeisesti kyltti on ollut paikallaan, mutta mies kävi kääntämässä sen oikein päin.

EDIT2: Kaupungin nettisivuilla kerrotaan, että kenttä on tarkoitus avata juhannuksen jälkeen. Haluaisin tavata sen henkilön, jonka mielestä on parempi kyltittää puisto kieltokylteillä, kuin esimerkiksi "Puisto avataan heinäkuussa" -tyyppisillä infotauluilla.

Trendin AD Leena oli paikalla, kun kesäkuun henkilöjuttuun kuvattiin Tomi Björkiä ja Matti Wikbergiä. Hän kuvailee tunnelmaa näin:

"Miehet olivat aluksi hieman hämillään kun pyysimme heitä vaihtamaan pyjamiin ja hyppäämään sänkyyn hotelli Klaus K:ssa. Kuitenkin hetken kuluttua he istuskelivat lakanoiden seassa kuin vanha aviopari, eli kännykkää selaten.

Toimitusharjoittelijamme, Lilyssä Elämäni palasia -blogia pitävä Vivi oli metsästänyt miehille kuvausvaatteiksi ihanat popliinipyjamat (näistä haaveilemme täällä toimituksessa itsellemmekin!).

Inspiraationa kuvauksissa oli Lorenzo Agiuksen kuva Jude Lawsta ja Ewan McGregorista. Bromance!

Sadepäivän kuvauksissa oli rento tunnelma. Kuvaajamme, pedantti ja nerokas Riikka Kantinkoski loihti kuviin ylellisen ja rauhallisen fiiliksen."

Naisen nännistä on tullut taistelutanner. Rintasotaa käyvät naiset haluavat vallata nänninsä omakseen, ja juuri nyt kiivainta kiistaa käydään oikeudesta esitellä nännejä digitaalisesti.

Nännivapaustaistelijat jakaantuvat kahteen leiriin:

1) Nännillisiin, jotka haluavat hätkähdyttää nänneillään.

2) Nännillisiin, jotka toivovat naisnänneja katseltavan yhtä neutraalisti kuin miesnännejä.

1. RINTAMA: NÄNNEISSÄ ON VOIMAA

Tissit ovat paljastelijoille megafoni, jolla saadaan väkijoukot kuuntelemaan. 

Nännivapautuksen eturintamassa kulkee Rihanna, joka taistelee Instagrammia vastaan. Kuvapalvelu sallii alatissin, ylätissin, sivutissin, mutta naisen nänni pitää piilottaa. Vilauttelustaan tunnettu laulaja rikkoi sääntöjä ja sai faninsa mukaan kapinaan. (Tsekkaa yksityiskohdat vaikka Magic Mannilan innostununeesta nänniraportista.)

Kun viime viikolla pari One Directionin teinipopparia jäi kiinni pilvenpoltosta, fanit alkoivat tukea idoleitaan häshtägillä #SkinFor1D. Runsaasti jaetuissa omakuvissa he esittelivät rintojaan ja saivat tietysti niskaansa lähinnä pilkkaa.

Viime vuosina Femen-aktivistit ovat määrätietoisesti kohdistaneet alastomuudella huomiota epäkohtiin, kuten seksiturismiin. Iskulauseita kehoonsa maalanneet arabinaiset ovat paljasteneet rintojaan henkensä uhalla.

"Rintamme ovat tappavampia kuin kivet", he huutavat.

Klikkejä kaipaava media jakaa mielellään kuvia rintojaan esittelevistä naisista ja samalla kirjoittaa rivin-kaksi mielenosoituksen aiheesta. Femen siis saarnaa seksismistä ja samalla ratsastaa sillä.

Aina kun nännit paljastetaan hyvän asian puolesta, minulle tulee mieleen Eugène Delacroix’n maalaus Vapaus johtaa kansaa. Teoksessa miehet seuraavat vallankumousta edustavaa naista. Vai tuijottavatko he naisen tissejä? Jääkö ajettu asia paljastettujen tissien varjoon?

Nännivallankumous etenee kaikilla rintamilla.

2. RINTAMA: NÄNNEISSÄ EI OLE VOIMAA

Naispuolinen ystäväsi laittaa lomakuvat julkiseen jakoon, ja satsissa on yläosattomia otoksia rannalta. Olisiko tässä jotain ihmeellistä?

Tavallisten ihmisten alastomuudesta voi pian tulla tosi tavallista. Alastomat vartalot täyttävät jo nyt puhelimiemme ja tietokoneidemme ruudut, ja ihmisten halu esitellä kehojaan vain kasvaa. Moni näkee nykyisin päivittäin enemmän nännejä kuin sata vuotta sitten elänyt ihminen koko elämänsä aikana.

Tottuminen on hyvä päämäärä. Nännisodan toisella rintamalla tisseistä nimittäin halutaan tehdä tuikitavallisia.

Suomessa rintojaan ovat jo vuosia sitten näyttäneet esimerkiksi Vauva-lehden keskustelupalstan synnyttäjänaiset. Tempauksen tarkoitus oli kertoa, että nännien ei pitäisi shokeerata, ei kiihottaa eikä saada klikkaamaan otsikkoa, sillä naisen ruumis ei saisi itsestäänselvästi olla vain halujen kohde.

Tämä toisen rintaman nännitaistelu tulee olemaan pitkä ja uuvuttava. Tissikuvien arkipäiväistymisestä huolimatta naisen alastoman yläruumiin julkinen esittely on maailmassa useammalle ihmiselle tabu kuin tavallinen näky.

Tissihermostujille yksi neuvo: nännit ovat täällä jäädäkseen. Pääsette helpommalla, jos siedätätte aivonne nänneihin.

Nänninkatselupäivän voi aloittaa heittämällä Googlen kuvahakuun nännin eri kielillä. Tee pieni matka maailman eri nännilinnoihin: nipple, حلمة الثدي, nippel, pezón, ニップル, mamelon.

Lue Tero Kartastenpään aikaisempia kirjoituksia:

Avioliitto ei kaipaa romantiikkaa

Sivistynyt bileröökaaja

Feministien hylkäämä mies

Kun dyykkari kinkun löysi

Seuraa: https://twitter.com/kartastenpaa

Helsingin sanomien mukaan brittiläinen makeisyhtiö lakkaa tekemästä suklaapatukoita, jotka ovat "liian lihottavia". Jatkossa patukoiden kaloriraja vedetään 250:een per pötkö.

Muuten kiva, mutta tuliko kukaan maninneeksi, että suklaapatukat eivät lihota? Ainoastaan se lihottaa, jos niitä syö yli oman energiankulutuksensa, mutta saman vaikutuksen saa aikaan rahkalla ja ruisleivälläkin.

Sitäpaitsi, kuka kieltää syömästä vaikkapa vain puolta jättipatukasta? Tai kuka estää ylipainoista kansanterveyden vihollista hotkimasta uusia pienempiä patukoita vaikka kolme kerralla?