" Olen aina ajatellut, että ihmisten surut johtuvat kolmesta syystä", hän lausui. " He haluavat aina kaiken välittömästi ja vaivattomasti. He haluavat enemmän kuin tarvitsevat. Eivätkä he ole tyytyväisiä siihen, mitä heillä on. Nyt kuitenkin ymmärrän, että maailman suurin suru johtuu siitä, että menettää Jumalalta saamansa lahjan. "
Jotkut tarinat ovat sellaisia, että ne vaativat tulla kuulluksi, jäävät sitten mieleen pyörimään pitkiksi ajoiksi ja parhaimmillaan muuttavat sitä perspektiiviä, josta elämää katselee. Jotkut tarinat ovat sellaisia, että ne saavat ajattelemaan, huomaamaan, tuntemaan ja itkemään, järjestävät asiat oikeisiin mittasuhteisiin.
Yksi tällainen tarina on Qais Akbar Omarin uutuuskirja Yhdeksän tornin linnake - Afgaanipojan tarina.
" Vaikka tämä teos keskittyy perheeni kokemuksiin, jokaisella afganistanalaisperheellä on vastaavia kokemuksia. Niistä pitää kertoa. Ihmisten pitää kuulla niistä. Ne eivät saa milloinkaan toistua."
- Qais Akbar Omar-
Mä en oikein tiedä, milloin mä kiinnostuin Afganistanista. Muistan, että mä olin 7 vuotias, kun terroristit lensivät lentokoneilla pilvenpiirtäjiin ja koko maailma pysähtyi. Sen jälkeen kuulin ensimmäisen kerran Osama Bin Ladenista, ja pelkäsin monta kuukautta, että se piileskelee meidän lattian alla. Mä luin kaikki uutiset, jotka kertoivat terrori-iskusta, ja pohdin seitsemänvuotiaan viisaudella sitä, miksi Jumala antaa jotain niin hirveää tapahtua. Mä tunnistin lehtikuvista ne kuuluisimmat terroristit, tiesin, että ne kuoli kun lensivät lentokoneella pilvenpiirtäjiin. Kuulin ensimmäistä kertaa siitä, että joku ihan oikeasti uskoo siihen, että ihmisiä tappamalla pääsee paratiisiin. Eihän seitsemänvuotiaan lapsen pitäisi edes lukea sellaisista asioista, saati sitten piirtää päiväkirjaan Osama Bin Ladenin kuvaa...
Yhdeksän tornin linnake on äärimmäisen kaunis tarina. Kun mä iltaisin käperryin sänkyyn ja otin kirjan käteen luettavaksi, mä tempauduin niin voimakkaasti tarinaan mukaan: saatoin haistaa sahramin ja mausteiden tuoksun, nähdä Kabulin basaareineen ja mattokauppiaineen, tuntea pölyn, joka takertuu kasvoihin ja ihoon, sekä kuulla moskeijoiden kehoituksen rukouksiin. Tarina on kaunis ja runollinen, niin surullinen ja koskettava, sellainen, ettei sitä pysty heti unohtamaan.
1980-luvun alussa Kabul on vielä onnellinen paikka: lapset lennättävät kirkkaanvärisiä leijojaan taivaalla ja kisailevat siitä, kenen leija pysyttelee kauemmin taivaalla, ihmiset ovat onnellisia, perheet kokoontuvat yhteen syömään lounasta ja elämä rauhallista. Kabul on kuin jättimäinen puutarha: jokaisen talon pihalla kasvaa granaattiomena-, manteli ja aprikoosipuita. " Mutta sitten eräänä yönä ilmoille kajahti odottamattomia Allahu akbar-huutoja - eikä mikään ole sen jälkeen ollut entisellään."
Kirja on tarina afganistalaisen pojan, ja hänen perheensä elämästä. Onnellinen lapsuus vaihtuu suruun ja murheeseen, pelkoon ja epätoivoon. Ensin tulevat venäläiset, jotka tarjoilevat pommeja, ja tuovat kommunismin, sitten tulevat mujahideenit, pyhät soturit. Aamuisin hilloa ei enää riitä leivän päälle eikä naan-leivälle voita. Afganistan ajautuu nopeasti sekasortoon ja ne, jotka pystyvät, pakenevat kotimaastaan. Koraania siteeraavat pyhät soturit ammuskelevat huvikseen ihmisiä, ampuvat raketteja ja ryöstävät tavallisten afganistalaisten omaisuuden, jonka he ovat suurella työllä ja aherruksella ansainneet. Ihmiset kuuntelevat BBC:tä pysyäkseen mukana siinä, mitä Afganistanissa ja Kabulissa tapahtuu.
Sota on raakaa: pelko on läsnä joka aamu kun Qais perheeneen herää, se on läsnä silloin, kun kokoonnutaan perheen kesken syömään, se on läsnä myös silloin, kun ilta vaihtuu yöksi. Raketit kylvävät tuhoa, iloiset juhlat vaihtuvat hautajaisiin, ja suruun. Qaisin perhe päättää paeta Kabulista, he pakkaavat perheensä autoon, joutuvat jättämään rakkaan kotinsa, isoisänsä ja parhaat ystävänsä taakseen. Pakomatkan on tarkoitus kestää vain muutamia viikkoja, mutta viikot vaihtuvat kuukausiksi. Qaisin perhe pakenee ikivanhan linnakkeen suojiin, jossa elämä on hetken onnellista ja rauhallista. Pian kuitenkin perhe päättää lähteä maasta, sillä Afganistan ei ole enää turvallinen paikka, ja sodan pitkittyessä unelma kotiin palaamisesta kerta toisensa jälkeen romahtaa.
Pakomatka on täynnä vaaroja, mutta myös onnenpotkuja ja unohtumattomia ihmisiä. Perhe asustelee hetken buddhapatsaan huipulla, lyöttäytyy paimentolaisheimon mukaan. Quis tapaa kuuromykän matonkutojan, josta tulee hänen opettajansa. Vaikka perhe onkin kaukana sodasta, huoli Kabuliin jääneistä ystävistä ja sukulaisista on koko ajan läsnä. Lopulta sota loppuu, ja perhe voi palata takaisin kotiin.
Pian Kabulissa musiikki vaimenee, elokuvat sekä kadulla nauraminen kielletään. Naisista tulee yhtäkkiä pahoja, eikä naisista enää näy muuta kuin silmät. Kabulin kaduilla, jotka ennen sotaa olivat olleet täynnä iloa, leikkiviä lapsia, ostoksille kiirhetiviä naisia ja hymyileviä ihmisiä, parveilee enää likaisiin vaatteisiin ja turbaaneihin pukeutuneita talibaneja, jotka lupaavat palauttaa järjestyksen Kabuliin.
Varkailta leikataan käsi irti, aviorikoksen tehnyt kivitetään ja homoseksuaalit murhataan. Koulussa opetetaan talibanien islamia, jonka Quis havaitsee olevan täysin erilaista, kuin Koraanissa luetaan. Naisia hakataan, miehiä vangitaan. Moskeijat täyttyvät viisi kertaa päivässä, kun miehet kumartuvat rukouksiin. Kuvat kielletään, kirjat kielletään, kommunismi kielletään, länsimaalaiset vaatteet kielletään, naisten liikkuminen kielletään. Nainen saa olla ilo vain aviomiehelle, ja vain kotona, neljän seinän sisällä. Vaikka pommit eivät enää tuhoa Kabulia, talibanit tuhoavat ihmisten vapauden ja onnellisuuden.
Kaiken tämän keskellä Quisista kasvaa pienestä iloisesta pojasta, joka rakastaa leijanlennätystä mieheksi, jonka täytyy huolehtia siitä, ettei hiusten pituus ylitä talibanien sallimaa rajaa. Quis kohtaa elämässään paljon surua, vaikeuksia ja epätoivoa, mutta rakkaus perheeseen säilyy ja kannattelee yli vaikeiden aikojen. Quisin elämässä on paljon rakkaita ihmisiä: isä, joka raataa perheensä elannon eteen, paras ystävä Wakel, joka osaa keventää tunnelmaa heittämällä hyvän vitsin, isoisä, jonka viisaus ei lopu, vaikka Talibanit kieltävät kirjat, opettaja, joka opettaa Quisia etsimään kirjoista piilotettuja merkityksiä.
Tarina kannattaa lukea siksi, että ymmärtäisi maailmaa hiukkasen paremmin. Että muistaisi joskus kiittää kaikesta siitä, mitä on elämäänsä saanut. Siksi että osaisi nähdä kaiken sen hyvän, mitä omassa elämässä on. Tämän tarinan jälkeen ei tee mieli valittaa siitä, että bussit ovat myöhässä ja päivystyksessä joutuu odottamaan monta tuntia. Sen sijaan muistaa ajatella, että kuinka hieno juttu onkaan, että joukkoliikenne toimii ja halutessaan voi matkustaa toiseen kaupunkiin pelkäämättä sala-ampujia. Muistaa olla kiitollinen siitä, että Suomessa saa apua, jos tarvitsee. Sairaala ottaa vastaan kaikki apua tarvitsevat, eivät vain niitä, joilla rahaa on eniten tai jotka ovat taistelleet etulinjassa.
Eikä tämä kirja rakenna kuvaa siitä, että islam olisi kaiken pahan alku ja juuri. Tarina kertoo islamista, mutta tekee sen myös kauniisti. Ei oikeanlainen islam ole sitä, jonka varjolla oikeutetaan pahoja tekoja... Usko on se asia, johon ihmiset turvautuvat silloin, kun elämä on vaikeaa.
" Pitkään olen kantanut tätä surujen taakkaa sydämeni häkissä. Nyt olen antanut sen sinulle. Toivon, että olet kyllin vahva kantamaan sitä."
- Quis Akbar Omar-
Että jos pidät Khaleid Hosseinin Leijapojasta, tulet rakastamaan tätä kirjaa. Lukekaa!!!