Man Calmly Punching Himself (lähde: Something Awfulin muinainen “Awful art your loved ones/people you know have done”)
Pakko tähän nyt paremmin tarttua, kun on useampaan otteeseen keuhkonnut asiasta. Osaltansa aina tehnyt mieli keuhkota, koska internet-ilmiöt kiehtovat, mutta myös siksi, että se on kuitenkin keskeinen osa minua. Eli hei, olen Emppu ja pidän vahingonilosta. Ja kyllä, eksyin Lilyyn alunperin, kun kaverini linkkasi palstan, jossa eräs YH-äiti tuomitsevaan sävyyn kohkasi jotain ex-miehestänsä. Kaverini oli tästä blogista keuhkonut aikaisemminkin ja vihdoin pääsin omin silmin näkemään, mikä tämä murheenkryyni oli ollut…!
Aina ihmetellään, miksi ihmiset päätyvät lukemaan blogeja, joita he eivät voi sietää, itse tosin penäisin avamaan silmät ihan omalle kertomakulttuurillemme. Oli se liikkuvaa kuvaa, kirjoitettua sanaa tai esiteltyä lausetta, draaman kaari on onglemien ja ratkaisujen ydin. Päähenkilö tajuaa ongelmansa ja muuttuu paremmaksi ihmiseksi tämän tajuttuaan on aika perushöttöä Hollywood-standardeilla ja helposti tähän toiveeseen jää koukkuun, kun näkee selkeän etikettivirheen. Harvemmin kyseessä kun on Käsittämätön Kusipää TM, jonka mielenjuoksusta ei ota erkkikään selvää, vaan selkeästi tunnistettava särö persoonassa, joka ihotikun lailla yritetään olla koskematta kuitenkin tiiraillen, JOSKO SITTENKIN...? Joskus sellainen syntyy huomaamatta, kun toinen kehittyy suuntaan, minkä toinen kokee haitalliseksi näin tehden juuri kavereista vahingoniloisia lukijoita. Joskus se on jokin samaistuttava ongelma, jonka itse huomioinut (minun tuomitseva sävyni), jota käyttää varoittavana esimerkkinä.
Tosin kuka tahansa ymmärtää, että vihasta ja tuskassa huudetut kirosanat kuvailemaan entistä puolisoa on juuri sitä ihteään kuin rationaalisen ajattelun tuotosta. Mutta kun tuomitseva sävy pysyy toisia äitejä haukkuvana tai omia vanhempia syyttävänä asenteena, ei sitä jaksa pitkällekään. Järkevät varmasti lopettava lukemisen tyystin, kun oma nakki osuu kohdalla, mutta hurjapäisemmät jatkavat katkeraan/kaihoisaan loppuun asti. Tietenkin minun teki mieli kommentoida YH-äidille jotain erittäin ilmeistä kuten miten noin hurmaava ihminen voikaan olla ilman miestä, mutta pahan kierrättäminen ei ole vain ikävää ja raskasta molemmille, mutta myös ihan vahingoniloa vastaan. Tai kuten internetin pimeällä puolella sanottiin: safarilla katsotaan, muttei kosketeta. Oppikoot itse, mikä itsessään vikana, minä harrastan kärsivällisyysharjoitusta lukemalla blogia, jota en siedä.
Sitten kuitenkin joku päätyy sanomaan jotain, vaikkei pitäisi ja taas voivotellaan, miksi negaillaan. Muistatte sen draaman kaaren, missä päähenkilö pääsee ongelmistansa yli? Kun ne ongelmat ovat jotain niin pientä, mutta päällekäyvää (kuten se tuomitseva sävy), josta ei kuitenkaan päästä yli useamman kerrankaan jälkeen, se valo tunnelin päässä himmenee. “Jos kukaan ei tästä kehtaa sanoa hänelle, niin minun sitä kai sitten on sanottava”, miettivä he, jotka päättävät katsomisen sijaan hypätä safarilla leijonien kitaansa nähdäkseen jälleen sen himmenevät valon tunnelin päässä. Riippuen reaktiosta, koko touhu voi kutistua kasaan tai kasvaa megalomaniseksi paskamyrskyksi riippuen täysin, miten kohteen reaktio onnistutaan sulattamaan.
Tämä siis Suomessa, omiin korviini ei ole kuullut samanlaisia kauhutarinoita, mitä internetin pimeällä puolella on törmänny. Vihaajatkin ovat ihan eri kastia, tai ne, jotka kehtaavat ilmoittaa vihaavansa: se ei ole mitään sivusta katsomista ja voivottelua, että ottaisipa opikseen, pösilö. Ei, keskitettyä kyökkipsykologiaa, puhdasta paranoidiutta ja vahvaa vihaa, siitä toivottomat tapaukset ovat tehty. He orjallisesti analysoivat jokaisen tekstin pätkän ja kuvan, mitä kohde on internetin ihmemaailmaan lisännyt, ja pahimmillaan tallentavat jokaisen asian paikkaan, jossa kohteen hirveys tulee sanomattakin selville. He levittävät paremmin progandaansa kuin Venäjä Neuvostoliitto konsanaan ja kyseenalaistajat käännytetään skientologien tapaan. Tällainen intohimo olisi ehkä kadehdittavaa, jos kyse olisi mistä tahansa muusta kuin jonkun toisen ihmisen vähäpätöisestä sietämättömyydestä. On kai sanomattakin selvää, että nämä ovat varoittavia esimerkkejä, jotka tipahtivat safarille betonikengät jaloissansa.
Onko tämä sitten väärin? Onko se kyseenalaista seurata toisen elämää odotuksella, että ärsyttävällä asenteelle tai persoonalle tulisi jotain tapahtuvan? Toki on väärin toivoa harmia, riesaa ja ongelmia, mutta moni ymmärtää, että vain virheiden kautta voi oppia jotain oleellista. Siksi toivo kivuttomasti ja nopeasta elämänmuutoksesta on suurimman osan mielessä jälleen lukiessa sitä uutta tekstiä vahvistamaan luuloja. Sama ristiriitaisuus näkyy juuri reality-TV:n osalta, jossa osaltansa sympataan ja vihataan ihmisiä.
Voiko tätä välttää? Tuskin, mutta asenne vaikuttaa paljon. Olen pelonsekaisen tuntein odottanut, koska CougarWomanin jutuista nousee sen luokan paskamyrsky, että se olisi tullut jäädäkseen. Hän on onnistunut pitämään touhun aisoissa ITSE osallistumalla asiallisesti keskusteluun, jolloin vahingoniloinen viihdearvo blogissa keskittyy muutaman pinttyneen keittiöpsykologin kommentointiin. Ilman tätä hän olisi varmaan päätynyt Suomen vihatuimpien ihmisten listoilla.
Tosin CougarWomanin juttuja on lieventänyt myös se, että tavallinen, haavoittuvainen tallukkahan siellä kirjoittaa omista heikoista kohdistaan samalla, mitä veihtailujansa kertonee. Jokaisessa hyvässä tarinassa päähenkilöllä on sekä hyviä, että huonoja puolia, mutta monella on kovat odotukset esittää vain hyviä puolia itsestään esillä sossumediassa. Nekin huonot puolet käännetään hyviksi alta aika yksikön, joten on aika vaikeaa kokea, että tavallista ihmistä siellä ruudun puolella ollaan, kun kaikki, AIVAN KAIKKI on vain täydellisen hyvää. Miten tavallinen tallukka kokee toisen kaltaisekseen, jos kerta selittää heikkoudetkin vain lieviksi vahvuuksiksi?
Tölväisty mielipide ei usein hedelmää tuota, mutta juuri Lily alustana on mielenkiintoinen, sillä hyvin harvoin tällaisiin törmää. Useimmiten neuvotellaan asiallisesti asian yhteydessä kuin mennään pähkinöiksi ja tuotetaan esseiden verran sisältöä, miksi toinen on hirveä, kaamea ja hirveän kaamea. Minäkin yritän olla usein se soraääninen tsemppaaja asian yhteydessä kuin soraäänien tsemppaaja jossain pimeällä puoliskolla nettiä. Joskus sanani hautautuvat negatiivisina kommentteina, kun ei siedetä soraäänisyyttä, mutta yhä useammin niitä käydään kiinni sarvista ja saadaan aikaiseksi keskustelua, jossa mielipiteet oikeasti voivat vaihtua - puoleen jos toiseen. Näin YH-äidillekin kävi, kun liian usein, mutta rakentavasti, joku kommentoi hänen juttujansa ja lopulta leveällä siveltimellä maalatut mielipiteissä onnistuttiinkin kiteyttämään se ydin kuin sohia mielin määrin ampiaispesiä. Se kun on parasta lääkettä omalle vahingonilolle - ihmisten kasvaessa, omakin asenne heihin muuttuu. Sitä saa mitä tilaa, eh?