Kappas, Hesarin sivuilla on tänään pari artikkelia väsymysoireyhtymästä. Voit lukea jutut täältä ja täältä. Ompa ilahduttavaa että tää sairaus on ton Inhimillisen tekijän jakson jälkeen (maaliskuu 2013) saanu näkyvyyttä enemmän. Arviolta 40 000 suomalaista kärsii tästä. Se on paljon. Paljon enemmän ku monille tutumpi MS-tauti. Jos joku kattoi edellisen postauksen videon, niin siinä sanottii että "jotkut paranevat lyhyenkin sairastelun jälkeen kokonaan, toisilla se jää pysyväksi". Mun omalääkäri on puhunu puolestatoista vuodesta, että siihen mennessä tapahtuu toipumista. Uskon silti että parantua voi 2 taikka 4 vuoden jälkeen, kunhan hoito on oikeanlaista.
Väsymysoireyhtymään sairastuu aktiiviset ja älykkäät ihmiset. Laiskat ihmiset - olette turvassa. Jos luonteessasi on yhtään suorittajan vikaa - olet vaaravyöhykkeellä. Paremmin sanottuna, sairastunut on yleensä lahjakas jossain ja vaatii itseltään paljon. Voisin kertoa nyt vähän tarkemmin ajasta ennen sairastumista ja miten se oikeastaan puhkesi.
Mistä alottaisin? No, ei tässä oikeestaan mitään kovin mystistä (tai älykästä) oo. Rupesin treenaamaan kolmisen vuotta sitte tavotteellisesti. Harrastin parkouria, ja se on fyysisesti aika haastavaa. Ehkä se yhdistelmä yliliikkuvista nivelistä ja kadulla kiipeilystä ei ollu paras mahdollinen kombo. Talvisin treenattii telinevoimistelusalissa, eli vois sanoa että talvisin se oli enemmän telinevoimistelua ja akrobatiaa, voltteja ja lihaskuntoa. Kesällä sitten oli turvallisempaa ulkona parkourata. Seinille kiipeilyä, ylityksiä, hyppyjä, yhdistelmiä. Välissä kävin pitkillä juoksulenkeillä 5-10km oli perus. Samalla elin tavallista nuoren elämää - välillä tuli juhlittua ja pidin syömisen kanssa aika tiukan linjan.
Kesällä ennen hierojakoulua treenasin yhtenä viikkona jopa 26 tuntia. Huhhuh. Ei enää koskaan. Sillon olin häilyvästi huippukunnon ja ylikunnon rajalla. Sitten alko se koulu, muutin Tampereelle ja olin ihan innoissani. Opettelin teoriat tunnollisesti ja opiskelijakavereiden kans oli hauskaa. Yllätyin sillon kovasti miten hirvee tahti etenemisessä oli - 5-10 lihasta opeteltii per viikko, niiden lähtö- ja kiinnityskohdat ja niiden funktiot. Harmitti ettei kerenny syventyä koska ihmisen anatomia on niin mielenkiintosta. Koulutus kestää 10kk ja siinä ajassa piti saada hierontatunteja 200-300 (ihan hitoksee liikaa liian lyhyessä ajassa jos multa kysytään). Kyllä vähän stressiä pukkasi koska vaadin iteltäni täydellisiä suorituksia.
Olin flunssassa monta kertaa syksyn aikana. Vastustuskyky heikkeni selvästi. Sitten joulun jälkeen aloin tuntemaa että energiat on aika vähillä. Olin tosi väsyny iltasin, silti nukuin ihan hyvin. Jatkoin paahtamista koska ei ollu vaihtoehtoja. Jos olisin tienny että oon sairastumassa tällä tavalla, olisin heti pistäny stopin. En kuitenkaa voinu tietää mitä siitä seuraa. Ihmettelen vieläki että tällästä voi tapahtua. Helmikuussa aloin huomata että kädet ei palautunu kunnolla hieronnan jälkee. Olin kalpee ja väsyneen näkönen. Piti jättää joitain iltahierontoja hallilla väliin. Viimeinen niitti oli maaliskuussa tehty salitreeni, seuraavana aamuna terveys romahti. Sillonki yritin painaa vielä täysillä, mutta vointi huononi koko ajan ja siinä kohtaa menin lääkäriin. Koulu keskeytettiin ja jouduin muuttamaa Lahtee vanhempien luo koska en pystyny pitää huolta itestäni.
Huhtikuu 2013 oli elämäni kauhein kuukausi. Olo oli niin hirvittävä että sitä on vaikee kuvailla. Aivosumu, kaikki lihakset ihan hapoilla vaikka ei tehny mitää, pohjaton uupumus, nälkä, jano, päänsärky - keho oli niin miinuksella kun voi vaan olla. Hyvä että jaksoin ite käydä vessassa ja pesulla. Syöminen oli todellista urheilua. Näin pohjalta mä olen siis lähteny kuntoani kohottamaan. Nyt koen että oon saanu toimintakykyä siitä hetkestä 50-75%. Oon siis tosi onnellinen että joinain päivinä vointi on melkeen normaali. Jos ldn auttaa edes 30%, niin mä olen jo jossain määrin työkykynen. Se on pienestä kiinni. Kiirehtiä ei kuitenkaan voi, stressin välttäminen on kaiken A ja O.
Luulen että toi urheiluhulluus oli jonkunlaista kompensaation ja tasapainon hakemista kehossa. Urheilusta tuli hyvä olo koska endorfiinit. Olin levoton koska sympaattinen hermosto. Sitä sitten urheili - teki - meni - yritti liikaa - kunnes kehon hienovarainen järjestelmä petti. Outoa on se, että mun ei tällä hetkellä edes tee mieli urheilla. Ei yhtään. Keksin paljon kivempaa tekemistä ku liikkuminen. Käsityöt, kirjottaminen, ruoka, vaatteet. En koe jääväni mistään paitsi kun en voi urheilla. Ainoastaan se kaveripiiri on jääny kauemmas kun ei voi enää parkourata. Se vähän harmittaa. Mutta muuten koen pystyväni toteuttamaa itteäni yhtä hyvin ku ennenkin. Tää blogi on siinä mielessä tosi tärkeä. Ehkä mun kirjotustaitokin paranee ennen ku pääsen alottaa yliopisto-opinnot Vaasan merenrantakampuksella. En oo koskaan tykänny kirjottamisesta mutta nyt kun on oikeesti asiaa, niin se on ihan jees.
Tulipa pitkä teksti! Huh. Meen koiran kaa parvekkeelle lusikkaan lepäämään. Eiku..