Hesari uutisoi tänään, että Stieg Larssonin Millenium-sarja saa jatkoa. Sarjan “neljännen osan” kirjoittaa David Lagercrantz. Enempää ei ehkä tarvitsisi sanoakaan, mutta sanon nyt kuitenkin: miten tällaista voidaan tehdä?
Luin Larssonin kirjat viime vuonna, ja pidin niistä älyttömästi. Ne olivat jännittäviä, mukaansatempaavia ja muutenkin loistavia. Tulen varmasti lukemaan sarjan läpi vielä monta kertaa.
Jo ennen kirjojen lukemista seurasin ärsyyntyneenä uutisointia perintöriidoista ja siitä, kuinka Larssonin isä ja veli saivat kaiken, elämänkumppani Eva Gabrielsson ei mitään. On tietysti vähän typerää todella ajattelematonta, että Larssonilta jäi jälkeen vain todistajaton testamentti ja etteivät avopuolisot yli kolmen yhteisen vuosikymmenensä aikana tehneet parempia testamentteja ynnä muita, mutta silti tilanne kuulostaa kohtuuttoman epäreilulta. Ulkopuolisena on toki vaikea linjata mitään kovin vahvasti, mutta esimerkiksi siinä vaiheessa, kun Lisbeth Salanderia näytellyt Rooney Mara sanoi, ettei pidä Lisbethiä feministinä, tuli mietittyä että olisiko tilanne toisenlainen jos elokuvaoikeudet olisivat olleet Gabrielssonin käsissä.
En ole nähnyt elokuvia (vaikka ainakin ruotsalaisversiot olen ajatellut katsoa) eivätkä ne minua erityisesti kiinnosta. Ajatus neljännestä kirjasta kuitenkin suivaannuttaa. Olen toki harmitellut sitä, että Larsson kuoli niin nuorena, hän olisi hyvin ehtinyt kirjoittaa aikomansa seitsemän muuta osaa, ja se olisi tarkoittanut satoja sivuja ihania lukukokemuksia. En silti haluaisi nähdä jonkun muun kirjoittamaa kirjaa. “Nämä hahmot ansaitsevat jäädä eloon”, ush.