Kotinsa Airbnb:n kautta vuokranneet saavat kaupan päälle uudet hajut: vuokraraha haisee hajuvedelle ja hielle. Vieno haju on kuitenkin vielä pientä, sillä Airbnb-vuokralaiset ovat lomalaisia, ja usein lomilla ihmisillä on tapana nussia ja rällästää. Pahimmillaan oma kultainen koti on vuokralaisten poistuttua kuorrutettu viinalla, paskalla ja spermalla.
Sivustot kuten Airbnb Hell julkaisevat nykyään kauhutarinoita rusketusmönjän js bed bugien täyttämistä asunnoista. Tarinoissa ehdottomasti eniten vihaa kohdistuu kuitenkin välittäjäfirma Airbnb:hen, joka ei olekaan ongelmien kohdatessa yhtä reilu kuin antaa vakuutuslupauksissaan olettaa.
Mutta minkäs tilanteelle voi, kun suurissa kaupungeissa asuminen on niin kallista, että keskiluokkaisetkin kaipaavat edes vähän rahaa takaisin neliöistään, joihin saattaa upota kuukausittain neljännes elannosta.
Jakamistalous, jossa monista ihmisistä tulee osa-aikayrittäjiä ja josta Airbnb on malliesimerkki, tekee paljon hyvää. Kun lähes mitä tahansa voi hankkia lyhytaikaiseen tarpeeseen helposti mobiilisovelluksen kautta, jokaista tavaraa ei tarvitse ostaa omaksi. Kun kaupungistuminen kiihtyy ja asunnot yhä kallistuvat, yhä useammalle kelpaa pieni ylimääräinen, satunnainen tienesti, joka saattaa mahdollistaa esimerkiksi asumisen keskustassa.
Mutta mobiilien jakamispalvelujen tekijätkin myöntävät Hesarissa, että pahimmillaan jakamistaloudessa maailma jakautuu suorittajiin ja tilaajiin. Startup-nousukkaat perustavat yrityksiä, jotka rahastavat sillä, että palvelun tarvitsija ja tarjoaja kohtaavat. Kun työn tekeminen mullistuu, monille suorittajille startup-yritysten renkinä oleminen ei ole vapaaehtoista ylimääräistä tienestiä, vaan päätoimista pakkoyrittäjyyttä, josta välittäjäfirma ottaa kyllä rahat muttei kanna vastuuta. Viime viikolla tästä epäreiluudesta keskusteltiin, kun paljastui, että ruokalähettipalvelu Wolt maksaa läheteille yhdeksän euron pohjatuntipalkkaa ja että kuljettaja vielä maksaa bensat omasta pussista.
Asuntovuokrauksessakaan ei aina liiku isoja rahoja – ei edes kalliiden neliöiden Helsingin keskustassa. Esimerkiksi loppuvuonna siistin ja kivan yksiön loistosijainnilla saa vuokrattua yöksi halvimmillaan 46 eurolla. Airbnb vie summasta palvelumaksuja majoittajalta 3 prosenttia ja majoitetulta noin 6-12 prosenttia. Vuokranantajalle jää käteen 40 euroa, josta pitää maksaa pääomatuloverot 30 prosenttia. Majoitusyöstä ei jää kuin hiluja ja likaiset lakanat.
Silti huomaan, että jakamistalous vaikuttaa minunkin suunnitelmiini. Olen vaihtamassa asuntoa ja samalla asennettani kotiin. Kun kävelen asuntonäytöissä siniset muovipussit jalassa, tarkkailen, miten lainatuhansista voisi saada euroja takaisin.
Aiemmin koti on edustanut ihmisille enimmäkseen kahta asiaa: 1) turvaluolaa kaikelta ympäröivältä tai 2) oman identiteetin laajennusta. Jatkossa moni lisää listaan tavallisen turistin viehättämisen.
Apuna voi käyttää vaikkapa koneälyä, jolla Airbnb haluaa antaa kaikille vuokraajille sisustussilmän, joka miellyttää enemmistöä lomakämpän vuokraajista.
Tulevaa kämppääni rempatessani varmasti mietin, miten tilat sisustetaan sellaisiksi, että ne taipuvat helposti vuokrakäyttöön. Pitää olla säilytystilaa petisuojille, lukittavia kaappeja rakkaille esineille ja putoamisherkät asiat pultattuna kiinni.
Vaikeinta hommassa kuitenkin on se, että vuokraajana pitää alentaa itsensä palvelijaksi paikassa, jossa on aiemmin ollut suuri hallitsija. Hyviä arviota odottavan Airbnb-isännän pitää neuvoa turisti parhaille nähtävyyksille luontevasti kuin kaveri ja jutella pehmeästi kuin concierge. Minulle ujostelijalle sellainen kanssakäyminen ei ole ihanaa kulttuureihin tutustumista vaan ahdistavaa miellyttämistä.
Liioittelen ehkä, mutta näen, kuinka ihmisistä tulee omassa kodissaan samanlaista palvelusväkeä kuin Downton Abbeyssä. Aatelisdraamassa 1900-luvun palkollisten elämänrytmi määräytyy törkyrikkaiden mieltymysten mukaisesti.
”Is everything satisfactory, M'Lord?”
Minun kannattaisi ottaa mallia södermalmilaisesta Danielista, jonka poikamiesboksissa olin viikonloppuvuokralaisena. Yksiö näytti Fifaa pleikkarilla pelaavan nuorukaisen kämpältä, mutta miellyttävä hallitsija oli selvästi sopeutunut nyhtämään kaikki rahat turisteilta kalliissa Tukholmassa.
Jääkaappi loisti puolityhjänä kuin minibaari. Oluttölkkeihin oli liimattu 20 kruunun hintalaput. Myös kaapiston dödössä, hammasharjoissa ja suolapähkinöissä oli käsinkirjoitetut hinnat.
Ruotsalainen ymmärtää, että jos kerran jaetaan ronskisti, otetaan ronskisti myös takaisin.
Lue Tero Kartastenpään aikaisempia kirjoituksia:
Feministit kielsivät, minä en totellut
Miksi penistä pitää imeä kaksi minuuttia päivässä?
Luovutusvoitto eli miksi etuoikeuksistaan kannattaa päästää irti
Turvallista fashionia – viisi vaatetta tylsille raukoille
Huomenna ei mennä Korkeasaareen – suhde eläimiin on mietittävä uusiksi
Seuraa: https://twitter.com/kartastenpaa