Tarkoituksenani oli tänään postata jatkoa kynnet keskiviikoksi-sarjaan, mutta nyt ei tunnu yhtään siltä, että jaksaisin jaaritella pikkujoulukynsistä ja glitterlakoista. Niillekin aiheille on oma aikansa ja paikkansa, mutta tällä hetkellä ne eivät mahdu pääni mielenkiintoiset ja tärkeät asiat-lokeroon.
Katsoin vihdoin lauantaina Areenasta dokkarin Autolla Nepaliin. Piti katsoa se jo arkena, mutta 14 ylityötunnin työviikko ei siihen aikaa antanut. Toisaalta teki ehkä hyvää katsoa tämä hyvän mielen luova dokumentti vasta lauantaiaamuisen, järkyttävän uutistulvan vastapainoksi. Se kun jätti vatsanpohjaan taas sen kapean piirun verran uskoa, että ehkä kaikki menee vielä joskus hyvin. Jos muutama suomalainen nuori mies voi saada aikaan niin paljon, niin mitä kaikkea suurempi joukko voisikaan saada aikaan? Tai mitä minä, yksi pieni suomalainen nainen, voisin saada aikaan?
Tiedän, ettei minusta olisi matkaamaan autolla Nepaliin asti (parhaimmillaan olen ajanut vajaassa viikossa Etelä-Suomesta Ouluun) tai lähtemään toiselle puolelle maapalloa ruokkimaan nälkäänsä itkeviä lapsia. Joskus harkitsin lähteväni WWF:n projekteihin mukaan, mutta jostain syystä nekin jäivät harkinnan ja pelkkien vuosittaisten rahalahjoituksien tasalle. Punainen risti on vuosien mittaan saanut muutaman killingin keräyslippaisiinsa, UNICEF monien ostoksien pyöristetyn loppusumman verran ja Joulupataan on monina vuosina päätynyt lompakossa pyörivät kolikot. En voi siis sanoa tehneeni juuri mitään, sillä potentiaalia ja mahdollisuuksia on ollut tehdä paljon enemmänkin. Tiedän, että vuoden taittuessa uuteen, lahjoitan taas summan x WWF:lle perinteeni mukaan, mutta... Autolla Nepaliin sai minut ajattelemaan, että olisi aika ottaa rinnalle jokin toinenkin kohde. En ole mitenkään varakas ihminen, kuukausipalkkani ulottuu vain kolminumeroiseen lukuun, mutta niinhän sitä sanotaan - hyvä antaa vähästäänkin, paha ei anna paljostakaan. Se, että minulle kuitenkin kilahtaa joka kuukausi rahaa tililleni, minulla on oma asunto sähköineen ja juoksevine vesineen, eikä minun tarvitse elää joka päivä pelossa tai puutteessa, on jo paljon enemmän kuin jollain muulla. Voin aivan hyvin jättää välillä ostamatta jotakin näennäisesti turhaa ja antaa rahat jollekin sellaiselle, joka sitä enemmän tarvitsee.
Ongelmana vain oli se, että en tiennyt yhtään mihin haluaisin pennosiani lahjoittaa.
Maanantaina päädyin kanavasurffaillessani katsomaan Herolta Aavikon kukka nimistä elokuvaa. Jossain vaiheessa sen katsomista olin varma, että itkeä vollottaisin sen loppuessa niin lohduttomasti ja kovaa, että naapuritkin häiriintyisivät, mutta ei. En itkenyt kyyneltäkään. Kun lopputekstit lähtivät lopulta pyörimään, jokainen ruumiinosani tuntui todella raskaalta. Kuin minuun olisi liitetty lisätty vähintään 20 kiloa ylimääräistä taakkaa. Istuin vain hiljaa ja tajusin löytäneeni kohteeni. Aamulla aloitin lisätiedon etsimisen tyttöjen sukupuolielinten silpomisesta - kaunistellummin ympärileikkaamisesta. Tottakai olin kuullut asiasta ennenkin, mutten ole osannut suhtautua siihen mitenkään muuten kuin huudahtamalla kuinka kamalaa, miten tämä voidaan sallia? ja jatkanut elämääni. En tiedä, osaanko suhtautua siihen nytkään sen paremmin, sillä koko asia tuntuu niin kamalan absurdilta, enkä voi ymmärtää miten sitä edelleen jatketaan. Googlailuni tuloksena päässäni kuhisee nyt paljon lisätietoa aiheesta sekä kaksi tahoa, joiden kautta voin rahallisen apuni tarjota: UNICEF ja Sleyn Credo-työ (jos tiedätte muitakin, kertokaa, en ole vielä päätöstäni tehnyt). Eri organisaatioden kautta annettu rahallinen tuki on tietysti AINA arveluttavaa, että meneekö rahat oikeasti sinne minne niiden pitäisi, mutta koska on liian nössö lähtemään itse konkreettisesti paikalle, on vain pakko luottaa.
Päädyin myös toissapäivänä Nelliinan blogin kautta suomalaisen Hope ry:n sivuille ja ilokseni löysin paikkakuntien listalta myös oman kotikaupunkini nimen. Sen lisäksi, että aion lähettää roposeni tukemaan naisten elämää tuolla jossain kaukana, päätin auttaa jollain tapaa myös paikallisesti.
Sen lisäksi, että saatu lahjoitus tuo saajalleen hyvän mielen ja parantaa elämänlaatua, voin myöntää lahjoittavani hyväntekeväisyyteen senkin vuoksi, että saan siitä myös itselleni hyvän mielen. En kuitenkaan hae hyvä ihminen-pisteitä, puhumalla lahjoittamisesta tai lahjoittamattomuudesta sillä niihin ei ole aihetta. Toivon vain, että saisin jonkun muunkin, itseni lisäksi, heräämään siihen kuinka hyvin asiat itsellä oikeastaan ovatkaan ja jakamaan sitä jotenkin eteenpäin. Tai vaikka hakemaan apua Hope ry:n kautta jos asiat eivät suju ja auttamaan sitten kun on taas jaloillaan. Sillä taskunpohjalta kaivettu kymmensenttinen keruulippaaseen, hyväntekeväisyystilille siirretty viisikymppinen, tavaralahja tai oman aikansa antaminen on jokainen aivan yhtä arvokas tapa auttaa. Pienikin asia voi avunsaajasta tuntua suuren suurelta ja pienellä vaivalla saa itselleenkin olon, että on oikeasti tehnyt jotain. On auttanut.
Mikä on sinun suhteesi hyväntekeväisyyteen?