Heräsin lauantaina pehmeästä, valkoisesta hotellisängystä. Olin nukkunut kuin tukki viikon mittaan keräämäni univelkaa. Takana oli hullu, ihana, palkitseva ja raskas viikko, erivärisiä tehtävälistoja ja post it -lappuja, kiirettä, hulinaa, paneelikeskusteluja, nimilappuja, työryhmiä ja valtava määrä uusia ajatuksia. Päätin lojua hetken sängyssä vielä. En oikeastaan kaivannut yhtään ärsykettä, en yhtään uutta ajatusta tai tunnetta. Avasin kuitenkin hetken mielijohteesta hotellin television ja osuin suoraan uutisiin.
Kun tulin takaisin Helsinkiin, junassa istui takana kaksi naista, joiden keskustelulta toivoin voivani sulkea korvani. Seuraavaksi toivoin, että olisin saanut suuni avatuksi, puututtua siihen keskustelussa jylläävään ennakkoluulojen, asenteiden ja rasismin määrään. Sen sijaan istuin ja katsoin ohikiitäviä maisemia. En puuttunut. Hävettää.
Pelon lietsominen on hirvittävä ase, ja sillä saadaan pahaa jälkeä aikaiseksi.
Mulla ei ole uusia sanoja tai uutta oivallusta. Eniten toivon, että olisin kääntynyt ja muistuttanut, että nimenomaan tätä kuolemaa ja pelkoa turvapaikanhakijat pakenevat. Terrorismin tarkoitus on hyökätä avointa yhteiskuntaa vastaan. Siksi tällaisessa tilanteessa on korvaamattoman tärkeää kieltäytyä alistumasta ja pelkäämästä.
Näin myös uutisvirrassa toisenlaisia viestejä. Monet huomauttivat siitä, että jälleen näin: kun länsimaassa kuolee ihmisiä, Facebook luo safety checkin ja tarkoitukseen sopivan profiilikuvan. Kun Beirutissa kuolee ihmisiä, siitä on pikku-uutinen jossakin sanomalehden alakulmassa.
Pohdin tätä eilen aika paljon. Olin melkoisessa uutispimennossa enkä edes ollut kuullut Beirutista, kun lauantaiaamuna avasin telkkarin ja katsoin ensimmäistä kertaa uutiset pariin päivään. Ja vaikka olisinkin silmäillyt uutisotsikot kännykästä, en välttämättä olisi tiennyt koko asiasta - sen verran pienellä mediahuomiolla se meni ohi. Ei ollut Facebookin luomia profiilikuvia tai valaistuja rakennuksia ympäri maailmaa. Mutta onko sitten kornia järkyttyä Pariisista, jos ei tiennyt Beirutista? Mistä kaikesta johtuu mediahuomion epäsuhta ja ihmisten reaktiot? Miksi myös mulla on Facebookin luoma profiilikuva?
Puhuin tästä ihmisen kanssa, joka huomautti, että kyllä Syyriankin sodan kuvat säväyttävät erityisesti silloin, kun kuvissa on tuttuja paikkoja tai tietää siellä asuvia tyyppejä. On tavallaan ihan ymmärrettävää, että tapahtumat tulevat lähemmäs iholle silloin, kun on enemmän tuttuja ja muistoja kyseisestä paikasta, siellä on käynyt, se tuntuu todellisemmalta. Aika monella on henkilökohtaisia muistoja tai kavereita Pariisista - siksi tapahtunut saattaa tuntua todellisemmalta. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että se olisi reilua. Jos on valmis sivuuttamaan kuolemat paikoissa, joissa itse ei ole käynyt tai jossa omat kaverit eivät asu, tulee tahtomattaankin sanoneeksi, että se ei ole yhtä tärkeää. Ja ainakaan mulle vastaus ei ole se, että järkyttyminen olisi väärin, rakennuksia ei pitäisi valaista tai profiilikuvien vaihtaminen olisi länsikeskeistä ja kaksinaismoralistista, vaan se, että myös muualla kuin oman elämänpiirin välittömässä läheisyydessä tapahtuvat asiat ovat tärkeitä, eikä jossakin toisaalla tarkoita, että kuolemasta voisi olla välittämättä.
On vain yksi, yhteinen maailma, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Sen luulisi tässä vaiheessa tulleen kaikille selväksi. Ja juuri nyt sen yhteisyyden korostaminen tuntuu nyt erityisen tärkeältä.