Nuokun väsyneenä sohvalla, koska alakerran nuorisonaapurit ovat bilettäneet kaksi edellistä yötä. Mietin koditonta puolalaista nuortamiestä, jota jututin perjantaina. Kuinka erilaiset elämät.
Toisilla päällimmäisenä mielessä hauskanpito. Ensin juodaan, yhteislauletaan ja jyminästä päätellen letkajenkataan naapureista huolimatta puoli kolmeen aamulla, minkä jälkeen kurvataan taksilla pubiin. Toinen taas istuu vilkkaalla ostoskadulla edessään kyltti, jossa pyydetään rahaa hostelliin ("ei viinaan tai huumeisiin"). Hostelliyö maksaa 20-25 euroa. Henkilöpaperit on varastettu, joten töitä tai sosiaalitukea ei voi hakea. Kämppä meni alta nelisen kuukautta sitten, kun töistä vähennettiin väkeä. Uusi passi maksaa yli 100 euroa ja kaikki päivän aikana saatu menee seuraavan yön majapaikkaan.
Tunnen muuttuvani oudolla tavalla näkymättömäksi, kun puhun hänen kanssaan. Ohi vilisee ihmisvirta, josta kukaan ei katso kohti. Annan loput rahani; ei siinä paljoa ole. Epäröiden kysyn, tietääkö hän asuinalueemme ja sanon, että kyllä meille yhdeksi yöksi voisi tulla. Hän kiittää ja sanoo, että jos sopii, hän voisi soittaa minulle, jos on joku kerta vaikka huono sää eikä kattoa pään päälle. Annan puhelinnumeroni ja hän puristaa kättäni. Sanoo, että tämä merkitsee paljon.
Lähden ja tunnen epämääräistä kaiherrusta siitä, että olen syntynyt kultalusikka suussa. Soitan miehelleni. Tämä pyytää minua menemään takaisin. Etsin kadulta sinistä reppua ja kiharoita hiuksia. Löydän ja sanon, että haluaisimme auttaa passin hankkimisessa. Mieheni voisi tulla mukaan lähetystöön.
Eihän näistä koskaan tiedä. Tietenkään. Onhan hän voinut vaikka myydä paperinsa hankkiakseen päihteitä, mutta minusta ei tunnu siltä. Silmät ovat selvät ja vakavat. Tarinassa on yksityiskohtia, jotka eivät kuulosta harjoitelluilta. Eikä hän pyydä mitään. En myöskään halua muuttua ihmiseksi, joka on kykenemätön uskomaan toisista hyvää. Jään siis odottamaan soittoa.
Dublinissa on tällä hetkellä noin 4 000 koditonta (luvussa mukana ainoastaan yömajoissa yöpyneet eli luultavasti heitä on enemmän) ja paha huumeongelma. Moni ei halua majoittua yömajoihin, koska niissä liikkuu niin paljon kamaa.
En usko jumalaan, mutta en minä sitä silloin sano, kun toinen toistelee: "God bless you." Pikemminkin hävettää. Tuntuu, etten todellakaan ole tehnyt omaa osaani toisten auttamisessa.