Minulla on viha-rakkaussuhde kirjoittamiseen. En lue blogeja, mutta tykkään kirjoittaa. Se, miten hyvä olen siinä, on ikuinen arvoitus. Opiskelen valtiotieteitä Helsingin Yliopistossa ja olen pienen poikavauvan äiti (vuodatin kyyneleen kun en enää pakannut erittäin valtsikalaiseen Fjällräven reppuuni tenttikirjoja, vaan vaippoja, tutin ja korviketta). Äitiys ei sovi mielestäni minulle kovinkaan hyvin. Syytä tähän analysoin päivittäin. Saa nähdä miten tämä kirjoittaminen sopii. Paljon on tapahtunut elämässäni, mutta aloitan tämänvuotisesta asunnon ostamisesta ja remontista. Minulle tämä on ensiasunto, joten haasteista emme jää paitsi.
Aika monen kuukauden etsimisen ja nuuskimisen jälkeen meidän 3 hengen perhe (minä, mies ja vauva) löysimme pommin syyskuun loppupuolella. Pommin eli remontoitavan asunnon. Olimme puolisen vuotta etsineet asuntoa, käyneet näytöissä, jättäneet tarjouksia sinne sun tänne, käyneet välittäjien luona tekemässä valmisteluita varmana pidettyyn kaupantekoon, tulleet (mielestäni) ikävästi (mutta ei virallisesti) huijatuiksi. Kunnes, 3 viikkoa sitten saimme odotetun soiton välittäjältä: maistraatti on hyväksynyt tarjouksenne! Jeee! Asunnon sijainti: kiva naapurusto ja meidän kotiovelta noin 12-15 minuuttia Helsingin keskustaan.
Lähtökohtana keittiö oli käsittämätön 70-luvun höskä, tämä purettiin pois.
Heti purkamisen jälkeen tila avartui, en tätä kuitenkaan vielä kodikkaaksi sanoisi..
Asunto ei muutenkaan ainoastaan ole 100% alkuperäisessä kunnossaan, vaan siellä on myös vedetty norttia/bostonia/röökiä noin 40 vuotta. Haju on todella karmiva ja sopii toivoa, että se saadaan häivytettyä. 1/3 meidän perheen jäsenistä on astmaatikkoja, joten senkään puolesta vaihtoehtoja ei ole. Ja kuten kuvasta huomaa keittiö on järkyttävän lian peitossa. Villisti uskallan myös veikata, että tupakointi on hienostuneesti tapahtunut tässä nimenomaisessa tilassa!
Arvasin tämän. Vaunut heiluu parvekkeella sen verran tahdikkaasti, että päätän raportin tällä erää tähän.