Tänään aamulla se iski, totaalinen lamaantuneisuuden tunne maailman tilasta. Peruspositiivisena ihmisenä katson tulevaisuuteen luottaen, vaikka murehdinkin läheisten mielestä liikaa. Yleensä haluan kuitenkin nähdä asioissa hyviä puolia. Hymyillä enemmän kuin kurtistaa kulmia. Kuunnella ja ymmärtää muita ihmisiä. Kyseenalaistaa ja tulla kyseenalaistetuksi, mutta en vaipua epätoivoon. Tänä aamuna weltschmertz kuitenkin iski niin että mieleni teki lähinnä koteloitua peiton sisään syömään pullaa. Pahoittelen siis mahdollisia kärjistyksiä, nyt ketuttaa.
Sillä tuntuu niin pahalta asua maassa, jossa kaikkien yhteistä tulevaisuutta rapautetaan, koska halutaan pelata omaan pussiin. Suomalaisesta ylpeydenaiheesta, opetuksesta, leikataan yli 500 miljoonaa samaan aikaan, kun Talvivaaraa on tuettu samalla rahamäärällä. Kehitysapurahoituksesta leikataan, kun samanaikaiseti alennetaan autoveroja (!!!!) 200 miljoonalla. Sata miljoonaa menee Keskustan lempilapsen, maatalouden, tukemiseen. Eikö meillä tässä tilanteessa olisi ihan oikeasti parempaa tekemistä kuin rakentaa miljoonilla uusia navettoja?
Samaan aikaan on pakko säästää. Hallitus voisi kuitenkin reilusti sanoa, että nyt leikataan suomalaisten tulevaisuudesta autoilun ja suuryritysten taskuihin, eikä jeesustella "kärkihankkeilla". Tutkimustieto osoittaa, että syrjäytymisen siemenet kylvetään jo päiväkodissa. Tähän hallitus vastaa leikkaamalla varhaisopetuksesta.
Nettikeskustelujen lukeminen lähinnä itkettää. Turhauttaa. Oli puhe sitten rasismista, pakolaisista, leikkauksista, koulutuksesta, naisten oikeuksista, tyttöjen ja poikien ja kaikkien siltä väliltä oikeudesta olla ja kasvaa juuri sellaisia lapsia kuin haluavat, ihmisten rajoittuneisuus tyrmistyttää.
Samaan aikaan tunnen itseni kamalan tekopyhäksi, kun kirjoitan tätä. Minulla on kaikkea, mitä voisin tarvita. En tule putoamaan tyhjän päälle, luultavasti koskaan, sillä turvaverkkoni kantaa. Siksi minulla ja muilla meistä, jotka ovat saaneet roppakaupalla onnea, on velvollisuus tehdä jotain. Olen vain niin vihainen, että se lamaannuttaa. Koen itseni kamalan voimattomaksi. Haluaisin tehdä asioille jotain, mutta mitä muuta voin tehdä kuin äänestää vaaliuurnilla oikeaa ihmistä? Osoittaa mieltäni hyvien asioiden puolesta? Lahjoittaa rahaa hyvään tarkoitukseen? Riittääkö se yhtään mihinkään?
Mitä muuta voin tehdä, kuin olla arjessa ihmisiksi?