Kuva: Kansallisteatteri, Stefan Bremer
Rakkauden voimaa!
HUHHUH, Pirkko Saision kirjoittaman ja Laura Jäntin ohjaaman SLAVA! Kunnia. -näytelmän jälkeen ja ajan haukkoo henkeään. Lauma näyttelijöitä vaihtelevissa rooleissa, ensemble-kuoro, pompöösi visuaalinen toteutus, Jussi Tuurnan musiikki ja Jouni Prittisen koreografiat. Lukemattomat viittauksen, kaikkialle. Yli kolme tuntia. Näytelmää kuvaa kenties parhaiten kaksi sanaa: poliittisuus ja postmoderni. Sekä tietty Venäjä. Mukana on paljon sälää, enkä tarkoita huonossa mielessä, vaan yksittäisiä absurdeja kohtauksia ja hetkiä, yksityiskohtia, jotka luovat sirpaloituneisuuden tunteen. Alussa katsoja miettii, että mikä tämä oikein on. Varmasti monet myös lopussa, että mikä tämä oikein oli. Taitanee olla tavoitteenakin, ajatusten herättäminen nimittäin, ja sen yhdistäminen ylitsepursuavaan show'hun. Näytelmässä on lähes liikaa, mikä luo tunteen siitä, että nyt en ihan ymmärrä, mutta sellainen nyky-yhteiskunta on, kaikkea ei voi ymmärtää, ainakaan heti. Jep.
Kritiikki kohdistuu juuri yhteiskunnalliseen hallitsemattomuudentunteeseen. Propagandan muuttamaan totuuteen, joka muuttuu yleiseksi totuudeksi, joka pitäisi hyväksyä, vaikka se tuntuisi väärältä. Putinin Venäjään. Välillä ajatuksiin, joita on myös Suomen poliittisessa keskustelussa nähtävissä. Lopussa kaaos, uhkaava sota ja puhdistava rakkauden voima. Eniten pidin kuitenkin kultaisen kimaltavasta Kristuksesta aka Conchita Wurstista, joka sai minut nauramaan ääneen niin, että vierelläni olevat katsojat kääntyivät katsomaan. Mutta kun en saanut loppumaan pääni sisäistä: TROLOLOLOLOLLOLLOLOLLOLOLOO. Ja lopussa ihan täydellinen deux et machina.
SLAVA! Kunnia. Kansallisteatterissa ainakin vuoden loppuun.
P.s. Kannattaa hyödyntää Kansallisteatterin saman illan lippua. -50% aikuisen hinnasta on ajoittain jopa halvempi kuin esimerkiksi tavallinen opiskelijalippu.