Tiiättekö mitä tulee vastaan hakusanoilla ”kolmekymppinen sinkkunainen”? Ihan helvetisti säälittäviä otsikoita ja keskustelun avauksia. Peli on näköjään menetetty, hittoako tässä pyristelemään. Silti – tai ehkä just sen takia päätin perustaa blogin. Ehkä täältä löytyy ”kohtalotovereita” (vittu mikä sana! En surkuttele itseäni enkä ketään muutakaan ”samassa tilassa” olevaa [toikin kuulostaa kuin oisin raskaana. En ole, saatan ehkä näyttää siltä pienessä kuuden päivän rännipöhnässä]. Todennäköisesti olen ihan hiton säälittävä monen mielestä), ehkä ei löydy…
Perustin blogin monestakin eri syystä. Ehkä eniten siksi, että haluan purkaa ajatuksiani. Tykkään kirjoittaa. Rehellisesti – mutta värikynillä ihan pikkiriikkisen viivojen yli härnäten. Silleen että kuvan katsojaa ärsyttää viivan ylitys ja ite tiiän tehneeni sen ihan tahallani, jotta jotakuta ärsyttäisi. Tiiättehän ne mindfulness-värityskirjat. Kyllä. Miekin hurahdin. Ja se innostus jatkui kaikki kaksi kuvaa. Voi jessus. Ekan kuvan väritin hirmuisella innolla ja kiireellä. Perfektionistina. Siinä meni varmaan viis tuntia. Enkä tietenkään ollut tyytyväinen lopputulokseen. Toisen värittelin sinnepäin. Aattelin että vika on puuväreissä. Kävin ostamassa uudet värit, oikein Crayonit, ja unohdin koko värityskirjan olemassaolon.
Oman nimen kuuklaaminen on perkeleestä. Varsinkin jos tekee vähääkään julkista työtä, voi vastaan tulla minkälaisia aivopieruja tahansa. Oon jättänyt nimeni kuuklaamisen muille. Todennäköisesti ne useat treffikumppanit ovat kuuklanneet. Ei hyvä, mutta en mie välitä. Se on koko paketti, kaikki tai ei mitään, jos tästä leidistä innostuu.
Mutta palatakseni starttiin… Niitä kuuklaamisia. Siis otsikkotasolla:
- "Onko kolmekymppinen nainen ohittanut parasta ennen päivänsä?” – No viimeinen käyttöpäivä ei oo ainakaan mennyt umpeen! Mutta mikä helvetin kysymys tuo on?
- ”Millaisia ajatuksi kolmekymppisen sinkkunaisen elämä sinussa herättää?” – Opettele nyt perkele edes kirjoittamaan! Ja pitäiskö jonkun yksittäisen sinkun elämän herättää jotain ajatuksia?
- ”Tunnetteko paljonkin epätoivosia kolmekymppisiä sinkkunaisia…” – Sanattomaksi vetää. Ja siekin voisit opetella kielioppia…
- ”Asiantuntija: ”Yli kolmekymppiset sinkkunaiset ajattelevat kuin teinit!” – No niin ajattelenkin. Entäs sitten? Myönnän olevani ikuinen teini. Parempi sekin kuin ikuinen kyynikko, jota ei hymyilytä yhtään mikään.
- Ja sitten ehdoton suosikkini: ”Mikään ei ole säälittävämpää kuin yli kolmekymppinen sinkku, joka…” – Ja tuon pistepistepisteen tilalle saavat kaikki keksiä jotain nasevaa.
Miusta on varmaan tullut spitaalinen. Syrjitty, hyljeksitty, kapinen kolmekymppinen sinkku. Ai saatana, yhteiskunnan pohjasakkaa. Pahempi kuin pakolainen. En oo onnistunut lisääntymäänkään. En oo täyttänyt maata, niin kuin isossa kirjassa sanotaan. En koe ohittaneeni parasta ennen-päiväystä, en olevani epätoivoinen tai teini. Enkä säälittävä. Eniten säälin niitä, jotka ovat joutuneet tilanteeseen, johon eivät ole voineet vaikuttaa. Sinkkuuteni on oma valintani. Kun seurustelin (pitkään ja hartaasti), tiesin ettei kyseinen suhde tule jatkumaan niin, että molemmat haluavat naimisiin, omakotitalon ja lapsia. Ei kaikkien unelmat mätsää.
Sinkkuna oon ollut pari vuotta ja yrittänyt opetella tuntemaan itseni uudestaan. Sitä ei tajuakaan kuinka täydellisesti itsensä voi hukata huonossa suhteessa. Reilu vuosi erosta kuvittelin olevani valmis deittailemaan uusia tuttavuuksia. Kuinka väärässä olinkaan…
Mutta niistä tuonnempana, jos jaksat olla kyydissä mukana. Ei oo helppo kyyti, eikä ehkä nautinnollisin. Mutta tää meno on sellaista, johon ei todennäköisesti ihan päivittäin törmää. Turvavyöt kiinni (mieluiten kuuspistevyöt mahdollisten kaatojen varalle) ja menoksi!