En saa kirjoitettua blogiin turhanpäiväisyyksiä. Ahdistaa. Viimeiset pari viikkoa Facebookini on täyttynyt kehyleikkausten arvostelusta, syyrialaisista lapsista, iPhone-miehistä, väittelystä. Arkeni tuntuu teennäiseltä kermaperseilyltä. Juon kalliilla kahvinkeittimellä keitettyä aamukahvia lämpimässä, tilavassa kodissani samalla, kun yltäkylläisyydessä elävä lapseni katsoo tabletilta lastenohjelmaa. Meillä on kaikki niin hyvin, että oksettaa. On syyllinen olo. En tee tarpeeksi.
Olen liittynyt Refugees Welcome UK -ryhmään, kirjoittanut kansanedustajallemme, ilmoittautunut mukaan mielenosoituksiin, allekirjoittanut nettivetoomuksia Britannian vastaanottaman pakolaismäärän lisäämiseksi. Ottanut selvää, minne voi viedä tarpeistoa Calais'hin lähteviä avustusrekkoja varten. Yhden illan itkenyt kotona, ensin miettiäkseni, miten esittää Miehelle, että meidän vinttihuoneeseen mahtuisi ihan hyvin yksi syyrialaisperhe - ja sitten helpotuksesta, kun Mies on töistä tultuaan ehdottanut ihan samaa.
Nyt pääministeri Cameron on taipunut lisäämään Britannian vastaanottamaa Syyrian pakolaisten määrää - mutta miten paljon, millä aikataululla ja mihin, sen aika näyttää. En pidätä hengitystäni, en usko konservatiivien arvojohtajuuteen tässäkään asiassa. Mutta lupaan olla vastassa, jos ja kun Syyriasta aletaan saada tällekin eristyksessään kiehnäävälle saarelle lisää hädänalaisia ihmisiä.
Nettiraivon määrä aiheesta kuvottaa. Erityisesti Suomessa, missä jengiä on niin vähän, tilaa ja varakkuutta niin yllinkyllin (kyllä! kaikesta lamasta huolimatta Suomi on edelleen yksi maailman varakkaimpia maita, katsotaan asiaa mistä vinkkelistä tahansa), ja ennakkoluuloja vieläkin niin järkyttävän paljon. Millainen ihminen ei osaa asettua itkevän syyrialaisisän asemaan, tai vaikka osaisikin, kovettaa sydämensä ja vaatii ensin hoitamaan suomalaisten asiat kuntoon? Ei mikään maa ole täydellinen ja kyllähän Suomessakin rahanreikiä, puutetta ja varojen väärinkäyttöä löytyy, mutta - ihan aikuisten oikeasti...
En. Edes. Jaksa. Aloittaa.
P.S. Otsikko on viittaus Anna-Mari Kaskisen runoon Joka kerran on äidiksi syntynyt. Kiitos linkkauksesta, toverini Norppa (Facebookissaan) ja Héléna.
***
I am too shocked and saddened about the refugee crisis, and too shamed about the UK government's (non-)reaction to it to write silly nonsenses in the blog.