Muistan syksyjen violetinharmaan valon ja märän asfaltin. Asuin koko lapsuuteni samassa talossa, ja katsoin kuinka ajat vuorottelivat keskenään. Syksyn tullen keittiön ikkunan alla kulkenut asfalttitie valahti mustaksi ja kiiltäväksi - pimenevinä iltoina näytti siltä kuin joku olisi öljynnyt lähiön kävelytiet.
Päivät täyttyivät näkkileivistä, hyppynaruista ja uusista repuista. Hiljalleen ne vaihtuivat sormikkaisiin, kerättyihin vaahteranlehtiin ja kurpitsasalaattiin. Tulivat toppatakit, adventtikalenterit ja ruskeisiin paperipusseihin laitetut omenat. Kunnes pääsiäisen kautta tiet sulivat, pieni polku muuttui mutaiseksi ja valo valvotti jälleen.
Parhaiten muistan syksyt. Niistä jokaista olen rakastanut.
Jokainen katuun liimaantunut, silkkipaperin ohueksi kulunut koivunlehti muistuttaa ajasta jolloin minun ei tarvinnut tietää. Minä leikin barbeilla, piirsin sirkuksia ja söin paahtoleipää. Nukuin samassa huoneessa veljieni kanssa, kerrossängyn ala- ja sitten yläpedillä, join Mehukattia ja pidin lippalakkia. Iltaisin kapusin hetkeksi äitini viereen sängylle makaamaan ja olin hiljaa pitkiä aikoja. Ajattelin maailmaa. Mutta en niitä kriisejä joista Arvi Lind oli illalla televisiossa puhunut - niitä minä en ajatellut.
Mitä vanhemmaksi tulee, sitä viiltävämmin käsittää sen kuinka onnellinen on ollut saadessaan keskittyä kolmentoista ensimmäisen elinvuotensa ajan karkkipäiviin, syntymäpäivälahjoihin ja lauantaiaamujen lastenohjelmakimaraan. Elämään on mahtunut vuosien ketju aikaa, jolloin ei tarvinnut tietää tai tiedostaa.
Sillä nyt se on kokopäivätyötä.
Kun sattuu syntymään paikkaan, jossa jokainen lähtökohta on maailman kärkiluokkaa, saa synnytyslaitokselta mukaansa vaippakassin lisäksi myös palan vastuuta. Halusimme tai emme, homma on tämä: jokaiseen rauhan, vapauden ja sosiaaliturvan keskellä syntyneeseen on sisäänrakennettu vastuu vähemmän onnekkaita kohtaan. Ja tuo vastuu kasvaa vuosien myötä.
On kahdenlaisia lottovoittoja: äkkirikastumisia, ja perittyjä etuja. Me olemme rikkauteen kiinni kasvaneet. Kun on voittanut pääpotin jo ennen kuin päälaki työntyy synnytyssalin valoihin, muutosta parempaan ei tarvitse koskaan etsiä. Mihin me muka menisimme? Meillähän on kaikki.
Ensimmäiset kymmenen vuotta se saa kasvaa rauhassa - onhan meilläkin lapsuutemme. Mutta ajan myötä se leviää keuhkoihin, sydämeen, aivoihin ja lihasten kiinnikkeisiin. Vastuu.
Niin meidät on rakennettu.
Eilen kuljin kotiin ja huomasin kuinka maisema on muuttunut tutun väriseksi. Iltataivaassa on se sama sävy, joka ei ole vielä pimeä mutta kertoo siitä, että kaikki valo on nyt käytetty. Sävyt ovat samat kuin aina ennenkin, vielä kaksituhatta kymmenluvullakin illat muistuttavat väreiltänsä iltoja kaksikymmentä vuotta sitten.
Mutta nyt ruudussa ei puhu Lind. Kriisit vaihtuvat, ihmisillä jossain on aina hätä. Jossain päin maailmaa (itse asiassa suurimmassa osassa maapalloa) ihmiset tarvitsevat apua. Hätä on jatkuvaa - mutta niin on myös vastuu jota me perintönä kaiken muun muassa kannamme.
Äitiyspakkauksen lailla suomalaisuus on pakettiratkaisu; vapauden ja vastuun väliltä ei voi valita, ne tulevat samassa.
Laura