Ajelin aamuruuhkassa töihin. Sadepisarat täplittivät autojen ikkunoita. Kaduilla ihmiset kietoivat neuleitaan ja pikkutakkejaan tiukemmin ympärilleen. Käänsin autoradion päälle. Verdin aaria tunkeutui sielun sopukoihin ja valutti lohtua mieleeni. En ole masentuneisuuteen taipuvainen, mutta pikkuisen kaihomielinen aika-ajoin. Sanon aina, että se on minun karjalaisin piirteeni. Joskus haikeus vain valtaa mielen. En säiky sitä. Oikeastaan se on kaunista.
Aamu oli vaikea. Nukuin huonosti ja heräilin aamuyöstä. Minulle käy nykyään sellaista aika harvoin, kun lapset eivät enää herättele. En jaksanut olla kärsivällinen ja lempeä, vaikka olisin halunnut. Syyllistyin omasta huonosta asenteestani jo ennen aamukahdeksaa. En tavoittele arkisin (enkä muutenkaan) mahdottomia, mutta minusta olisi mukavaa, että kaikki saisivat lähteä päivän toimiinsa - kouluun, päiväkotiin, töihin - hyvillä mielin. Jos riitoja ja hermostumisia tulee, ne pitäisi sopia ennen lähtöä niin, ettei murheellinen olo seuraisi mukana etenkään noita pieniä ihmisiä.
Tänä aamuna esikoinen lähti pyöräilemään kouluun suoraan sanaharkan keskeltä. Kuopus taas jäi päiväkotiin hätääntyneenä itkien, mutta minun oli pakko mennä. Keskimmäisestä (hänestä, jolle minun pitäisi aina osata olla hyvänilmanlintuna - ja se on viime aikoina ollut aika haastavaa) olin muuten vain huolissani, koska tiesin että hänellä olisi koulupäivän aikana edessään uusi tilanne.
Voi vanhemmuus. Sitä tottuu niin monenlaisiin asioihin, että välillä erehtyy luulemaan, ettei enää edes osaa kantaa huolta, olla epävarmuuden vallassa, pelätä tai murehtia. Mutta sieltä ne tunteet kuitenkin aina vyöryvät, eikä siihen vaadita kuin pieni heilahdus arkisessa tasapainossa ja harmoniassa. Yhtäkkiä konkariäitikin on neuvoton. Yhtäkkiä mikään ei olekaan aivan selvää. Keskellä aamuruuhkaa voi kokea eksistentiaalisen kriisin, voi valuttaa kyyneleitä liikennevaloissa niin, että kotona laitetut ripsivärit valuvat poskille.
Radiossa alkoivat uutiset. Kuuntelin niitä, ja tuntui kuin taivaan pilvet olisivat aavistuksen tummentuneet ja tuulikin yltynyt.
"...syyte kansanryhmää vastaan kiihottamisesta..."
"...löytyi yli viisikymmentä ruumista kylmiörekasta..."
"...henkilöistä kerättyjä mustia listoja on käytetty..."
Onneksi en usko maailmanloppuun enkä jumalaan. Ihmisyyteen haluaisin uskoa. Ja inhimillisyyteen ja hyvyyteen. Yhteiskunta, politiikka ja uutiset ovat työssäni niin suuressa roolissa, että (liian) harvoin asiat hätkäyttävät. Tänä aamuna mieleni synkkeni. Onko todella niin, että ihmisessä on vakiovarusteena näin paljon vihaa, pelkoa ja ennakkoluuloja? Miksi me tässä ajassa asetumme toisiamme vastaan sen sijaan että tervehtisimme ja haluaisimme muille parempaa?
Ajoin auton parkkihalliin ja jäin voipuneena hetkeksi istumaan paikoilleni. Töissä pitäisi tehdä kiireellä valmisteluita lauantaina alkavaa työmatkaa varten. Sekin tuntui nyt vaikealta ja väärältä, lähteä taas. Voi tätä elämää. Niin paljon huolta ja surua. En yleensä ajattele näin. Mutta joskus on tällaisia päiviä. Tuollaisia aamuja, jolloin elämä kokonaisuudessaan tuntuu melkein liian kirpeältä.
Mutta ehkä kuitenkin. Ehkä juuri tuollaisina aamuina, joina surumielisyys, epävarmuus ja järkytys lyövät ylitsemme, opimme kaikkein eniten ihmisenä olemisesta.