Kyllä taas romahdin pilvilinnoistani, kun Meillä on unelma -mielenosoitus järjestettiin. Tietenkin pelkästään Olli Immosen Facebook-päivitys oli typerä ja pelottava eikä kuitattavissa olankohautuksella yksittäisen ihmisen julistuksena, sillä samalla tavalla ajattelijoita on monia (mm. ne, jotka äänestivät Immosen eduskuntaan). Seurasin mielenosoituksen järjestymistä ja leviämistä muihinkin kaupunkeihin kuin Helsinkiin, jossa jonkin arvion mukaan oli noin 15 000 mielenosoittajaa. Ajattelin, että mahtavaa! Näin paljon monikulttuurisuuden puolesta toimijoita. Yksi ihminen voi vaikuttaa (se, joka kysyy, saataisiinko lyhyellä varoitusajalla mielenosoitus aikaiseksi). Suomalaiset ovat olleet viime aikoina muutenkin aktiivisia mielenosoittajia, sillä esimerkiksi varhaiskasvatuksen säästöjä, turkistarhausta, susien tappolupia ja opintotukileikkauksia, ydinvoimaa, Arktiksen tuhoamista ja yliopisto-opiskelun maksullisuutta vastaan on osoitettu mieltä. Näistä kaikista asioista olen ajatellut myöskin, että jes, mahtavaa!
Suomessa asustaa ilmeisesti kuitenkin lannistajajoukko, jonka mielestä tekemistä tärkeämpää on arvostella asioita, joiden puolesta toiset haluavat toimia, kuin tehdä itse jotain. Niin Meillä on unelma -mielenosoituskin poiki Minullakin on unelma -kiertoviestin, jossa toivottiin huomiota vanhuksille ja raiskatuille. Kommentin pointti on sinänsä hyvä, sillä on mielenkiintoista, että Arvokas vanhuus -kansalaisaloite on kerännyt nihkeästi kahden kuukauden aikana alle 10 000 ääntä, siinä missä tasa-arvoista avioliittolakia taisi kannattaa jo ensimmäisenä päivänä 50 000 ihmistä. Jokin on siis vikana, kun toinen tärkeä asia ei tunnu etenevän mihinkään. Onko syy kampanjoinnin puutteessa vai siinä, että vanhusten puolustaminen ei ole niin trendikästä?
En kuitenkaan pysty ymmärtämään "Eikö ole tärkeämpiäkin asioita?" -ajattelutapaa. Aina on tärkeämpiäkin asioita, jos ongelmia nyt ihan pakko on laittaa tärkeysjärjestykseen. Pitäisikö meidän äänestää, mitkä kolme asiaa ovat Suomen isoimpia ongelmia, ja keskittää voimavaramme vain niihin? Vähemmän tärkeitä asioita sitten voisi puolustaa silleen semisti ja kohtuudella tai ei ollenkaan. Ihmisille, jotka osoittelevat muiden mielenostoituskohteita sormella ja kuuluttavat tärkeiden asioiden perään, on yhteistä yksi asia: he käyttävät ilmausta "Miksei kukaan osoita mieltään vanhusten puolesta?". Sanaan kukaan ei kuitenkaan sisälly kirjoittaja itse. Ilmeisesti on ihmisiä, jotka toimivat, ja ihmisiä, jotka marisevat. Jos kaikki vain kitisisivät, mitään hyvää ei koskaan tapahtuisi.
Kun joku ehdotti, että siitä vain järjestämään mielenosoitusta, toinen epäili, että vanhusmielenosoitus ei koskaan keräisi edes yhtä seitsemäsosaa tästä määrästä, joka tiistaina oli mieltään osoittamassa. Tuolla asenteella ei tietenkään mikään onnistu. Silti 32 000 ihmistä piti tärkeänä jakaa Minullakin on unelma -viestin, ja jos puoletkin näistä alkaisi tehdä jotain muutakin kuin marmattaa, olisi kasassa jo 15 000-päinen vaikuttajajoukko - siis saman verran kuin Helsingin mielenosoituksessa!
Emmekö voisi vain tsempata kaikkia hyviä juttuja? Sen sijaan, että kysyisimme, mikseivät muut tehneet sitä ja tätä, voisimme ajatella: "Vitsi tää monikulttuurisuusmielenosoitus oli hyvä juttu! Mitäs minä voisin tehdä? Missä minä olen ollut, kun vanhukset ovat kärsineet likaisissa vaipoissa? Mitä voisin tehdä parantaakseni tilannetta?" Asenne olisi varmasti paljon hyödyllisempi koko maailmalle kuin se, että aina kun joku tekee jotain, lytätään ja vähätellään: "Miksi sä viet koiranruokasäkkejä löytöeläinkotiin? Eikö olisi tärkeämpää auttaa ihmisiä? Miksi sä vaadit isompia lastensuojeluresursseja Suomeen - kuka auttaisi Zimbabwen aids-orpoja? Miksi lahjoitat Afrikan nälkää näkeville lapsille, eikö pitäisi auttaa ensin suomalaisia?"
Mitäs jos kysyisi sittenkin näin: "Sä kun lahjoitat WWF:lle, niin sulla taitaa olla aika hyvä sydän? Kiinnostaisiko sua lähteä auttamaan kanssa näitä Romanian kulkukoiria?"
Arvokas vanhuus -kansalaisaloitetta voi kannattaa täällä: