Heini Maksimainen kirjoitti tässä jokunen päivä sitten Lilyn toimituksen alla otsikolla "Parisuhde ei ole sairaus."(http://www.lily.fi/blogit/toimitus/parisuhde-ei-ole-sairaus) Voitte vain kuvitella, kuinka salamannopeasti klikkasin kyseisen blogitekstin auki. Olen törmännyt Maksimaisen teksteihin useita kertoja aiemminkin enkä ole kertaakaan joutunut pettymään, tälläkään kertaa. Parisuhde sairautena, anteeksi mitä? Miten ihmeessä jollekin tulee edes mieleen rinnastaa parisuhde ja sairaus? Niin, kummasti kaikessa oli taas järkeä, kun olin lukenut tekstin loppuun.
Edes minä, tällä hetkellä parisuhteisiin erittäin kielteisesti suhtautuva yksilö, en yritä väittää, että parisuhde voitaisiin diagnosoida joksikin sairaudeksi. Kaikessa, niin myös sinkkuilussa ja parisuhteissa, on hyvät ja huonot puolensa. Hyvät ja huonot hetkensä. Nousunsa ja laskunsa. Se on normaalia elämää eikä suinkaan mikään sairaus. Siitä huolimatta parisuhteissa on jotain todella merkillistä, joka saa ihmiset luopumaan omasta elämästään ja lopulta kaikki on yhteistä. Minä-sanasta tulee yhtäkkiä "me." Omasta elämästä loikataan pää edellä me-kuplaan eikä enää nähdäkään sitä, mitä sen kuplan ulkopuolella tapahtuu. Riittää, että vierellä on se Mr. tai Mrs. Right ja edessä happy ending. Jos vaikka otettaisiin vähän takapakkia, ettei homma lähde ihan täysin lapasesta.
On todella helppoa verrata parisuhdetta nykyään vankilaan tai sairauteen, koska valitettavan monet elävät toisen puoliskonsa kanssa kuin symbioosissa. Olen seurannut tällaisia ilmiöitä sivusta vuosikausia ja kummastellut sitä, miten toisen pärstää jaksaa katsella aamusta ja illasta toiseen. Eikö missään vaiheessa ala kaivata omaa aikaa ja tilaa? Luultavasti, mutta siitä huolimatta kyhjötetään sohvannurkassa toisen kanssa nenät vastakkain mukavassa asennossa eikä uskalleta lähteä sieltä kuin korkeintaan töihin, salille ja jääkaapille. Niin siis jos se toinenkin nostaa ahterinsa ylös. Nykynuorten kohdalla olen pohtinut joskus sitä, että yksinäisyys tai mahdollinen yksin jääminen pelottaa monia varmasti niin paljon, ettei enää haluta tai pystytä tehdä niitä asioita, joiden parissa ennen parisuhdetta vietettiin paljonkin aikaa. Mitä jos toinen ei hyväksykään sitä, että haluaa olla joskus vain yksin ja toteuttaa itseään ilman toisen läsnäoloa? Pelko on täysin ymmärrettävä ja tietyllä tavalla siis jopa aiheellinen. Siinä vaiheessa kuitenkin mennään mielestäni terveyden ja sairauden rajamailla, jos joutuu rajoittamaan omia menemisiään ja tulemisiaan toisen takia. Jokainen meistä elää vain itseään varten ja jokainen meistä aidosti ja oikeasti välittävä ihminen osaa arvostaa meitä sellaisina kuin olemme.
Viime vuonna istuin eräänä syyskuisena iltana treffeillä miehen kanssa, jota olin ehtinyt tapailla jo tovin. Vaikka sää olikin hyvin harmaa ja masentava, oli mukava käydä syömässä ihmisen kanssa, jolle pystyi puhumaan melkein mistä tahansa. Tunnelma laski kuin lehmänhäntä, kun mies erehtyi kysymään minulta, minkälaisia suunnitelmia minulla on tuleville vuosille. Koska olen todella huono valehtelemaan saati kaunistelemaan asioita, myönsin haluavani lähteä opiskelemaan ulkomaille ja kerroin haaveilevani kansainvälisestä urasta. Vasta jälkikäteen ymmärsin, että kaikki haaveeni ja suunnitelmani olivat tälle miehelle yksinkertaisesti liikaa. Myös aiemmin olen lukuisia kertoja törmännyt ilmiöön, jossa minua on yritetty muuttaa toisenlaiseksi tai yritetty väkisin kahlita toisen viereen. Vaikka olen elämäni aikana ollut hyvinkin rakastunut, en ole koskaan tavannut sellaista ihmistä, jonka takia haluaisin luopua kaikista haaveistani. Saatte sanoa minua tämän(kin) jälkeen itsekkääksi jääräpääksi, mutta mikään ei saa minua luopumaan kaikesta siitä, jota todella rakastan.
Rakkaus toimii huumeen lailla aiheuttaen riippuvuutta ja vieroitusoireita. Rakkautta etsitään pakonomaisesti ajatellen, että ilman rakkautta ei ole elämää. Kuvitellaan, että yksin jääminen on pahin mahdollinen kohtalo. Onko mikään asia tässä elämässä kuitenkaan sellainen, jonka takia pitäisi luopua jostain itselleen tärkeästä? Tuohon kysymykseen minulla itselläni ei ole vastausta, mutta jokainen voi pohtia näitä asioita itsekseen tai sitten vaikka sen toisen kanssa.
Maksimainen mainitsee tekstissään sinkun to do -listan, eron jälkeisen terapian sekä sokkotreffit. Ovatko nämä todellakin sellaisia asioita, joihin vain sinkuilla on oikeus? Tuskinpa vain. En siis tietenkään halua tällä tekstillä kannustaa ketään varattua sokkotreffeille. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kyllä -lista on sekä vapaille että varatuille ihan yhtä pitkä, jos vain itse päättää niin. Elämässä on niin kauan kaikki hyvin, kun tekee sellaisia asioita, joista oikeasti nauttii ja jotka vie aina päivä päivältä aavistuksen lähemmäksi omaa unelmaa. On toisaalta niinkin, että unelmat eivät saisi olla esteenä parisuhteelle eikä parisuhde myöskään saisi olla esteenä unelmille.
Tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa vastinetta Heini Maksimaisen tekstille "Parisuhde ei ole sairaus." Sen sijaan halusin jakaa omia näkemyksiäni aiheeseen liittyen, mutta kuitenkin ilmaista sen, että juuri Maksimaisen teksti herätti kiinnostukseni kirjoittaa tästä aiheesta.