Ilman pimeyttä ei näe tähtiä. Ja kaikkia muita hopeareunuksisia ajatuksia tämän elon keskelle.
Meikkiksen poissa ollessa potosinot, eli potosilaiset, olivat päättäneet yrittää parantaa elinolojaan protestoimalla. Jo kahden viikon ajan he ovat mellakoineet Pradolla ja sen ympäristössä räjäytellen dynamiitteja, joihin poliisi on vastannut pippurisumutteelle, joten keskusta on hetkittäin muistuttanut sotatannerta. Plaza de Murillo on suljettu, koska sen ympäriltä löytyy presidentin palatsi ja parlamenttitalo.
Mellakoijien tavoitteena on päästä keskustelemaan presidentin kanssa, mutta sopivasti Evo Morales on Brasiliassa, eikä ilmeisesti muutenkaan olisi halukas keskustelemaan. Potosinot haluaisivat kaupunkiinsa uudet lentokentän ja sairaalan, sekä joku ongelma on myös liittyen kaupungissa harjoitettavaan kaivostoimintaan, mutta se puoli ei tunnu olevan kovin selkeä kenellekään. Useat poliitikot ovat yrittäneet keskustella heidän kanssaan, mutta heille ei ilmeisesti kelpaa kukaan muu kuin presidentti.
Ottamatta sen enempää kantaa siihen, mikä tässä tilanteessa on oikein tai väärin, on todettava, että musta on uskomatonta kuinka paljon haittaa he saavat toiminallaan kaupungilla aikaan. Plaza de Murillon lisäksi päivittäin joku isoista kaduista on suljettu ja liikenne ei toimi normaalisti. Tänään odotin tunnin minibussia ja lopulta päädyin kävelemään töihin, kun ensin kolmesti mut tönittiin pois bussista miesten toimesta.
Oman hetkittäinen vitutukseni on pientä sen rinnalla, että keskustan koulut on olleet suljettuna, koska lapsille on vaarallista ja liki mahdotonta kulkea kouluun. Suljetuilla alueilla on myös paljon liiketoimintaa, joka luonnollisesti kärsii tästä taloudellisesti.
Myös Perun ja Bolivian rajalla on mielenosoituksia ja bussilla pääsee rajan yli aikaisintaan sunnuntaina.
Ilmeisesti myös Bolivian armeija valmistautuu sotaan Chilen kanssa. Sodasta on huhuttu koko 2000-luku, kun tiistaina sotilaat tuli kadulla vastaan pyssyt ojossa, alkoi kuitenkin vähän huolestuttamaan. Oli jäätävä tunne kävellä yksin kadulla, kun toista kymmentä aseen piippua osoittaa kohti, eikä kukaan sano sanaakaan. Ajattelin tammikuussa olevani onnekas päästessäni karkuun hiljalleen eskaloituvaa Venäjä-Ukraina-tilannetta, eikä mieleeni tullut, että voisin täällä törmätä samaan tilanteeseen. Ongelma maiden välillä on kaistale rannikkoa, jonka Chile varasti Bolivialta Tyynenmeren sodassa sata vuotta sitten. Pientä väreilyä on kuitenkin ollut ilmassa. Esimerkiksi, kun kesäkuussa Copa America pelattiin Chilessä, jokaisen ottelun aikana ruudun alalaidassa mainostettiin Twitter hästägiä #marparabolivia eli meri Bolivialle. Ilmeisesti syytä akuuttiin huoleen ei kuitenkaan ole.
Koko maan politiikan lisäksi omaa elämääni heilautti se, että poissa ollessani Kleydy ja Diogo vihdoin päättivät aloittaa oikean parisuhteen kuukausien pelleilyn jälkeen ja ovat öllöttävän rakastuneita. Ollaan kuitenkin saatu tästä paljon huumoria irti Nastasjan kanssa, pelkän verbaalisen piikittelyn lisäksi soitetaan heille siirappisimpia rakkauslauluja ja Earth, Wind & Firen Septemberia, jota ollaan sanoitettu paikoitellen uudestaan.
Sanoitus on vielä hieman kesken, mutta avainkohdat ovat:
Do you remember, the time before Diogo
You left me, for this fucking loser.
Tehtiin myös Diogon kanssa sopimus, jonka mukaan saan leikkiä Kleydyn kanssa joka päivä 11-23, torstaisin ja sunnuntaisin koko päivän.
Aloitin myös asunnon metsästyksen ja luulen 1.8. raahaavani suurimman osan omaisuudestani samaan hostelliin, jossa Nastasja ja Yonathan asuvat. Hetken siellä majailtuani saatan saada uutta uskoa hakuprosessiin tai vaihtoehtoisesti, jos kimppa-asuminen onkin kivaa, jään sinne loppuajaksi. Hostelli tulisi 100 boliviaanoa halvemmaksi kuin nykyinen asuntoni, eikä sinne tarvitsisi mennä taksilla, eli käytännössä säästöä tulisi useita satoja boliviaanoja. Toki, samalla menetän yksityisyyteni, mahtavan sänkyni ja loistavan suihkuni.
Kirsikkana kakun päällä ja sokerina pohjalla.. Maanantaina selvisi, ettei olemiseni täällä välttämättä olekaan ikuista tai edes kestä tämän vuoden loppuun. Hain alunperin viisumia vuodeksi, se myönnettiin vain 180 päiväksi ja helmikuussa Bolivian Tukholman lähetystöstä kerrottiin, että voin täällä ollessani hakea jatkoa toiselle puolikkaalle. Nyt kuitenkin ilmeni, että Boliviassa voi saada turistiviisumin vain 90 päiväksi ja se siis rullaa nyt. Oletin aiemmin, että 90 päivää alkaisi aina uudestaan maahan palatessani ja suunnittelin käyväni Perussa lokakuussa ja näin selviäväni loppu vuodesta, mutta ulkomaalainen saakin olla Boliviassa vain 90 päivää vuodessa. Veljeni sanoja lainatakseni: oletus on ensimmäinen askel erehdykseen. Tiistaina lähetin sähköpostia Suomen lähetystöön Perussa, josta todettiin etteivät he tiedä tästä mitään eivätkä voi auttaa. Tukholmaan lähettämääni viestiin ei ole vastattu vielä mitään. Yksi vaihtoehto on olla täällä laittomasti viimeiset kaksi kuukautta, mutta laittomuudet Etelä-Amerikassa ei houkuttele. Ongelmaksi voi myös muodostua, se miten tämä onnistuu IFM-sein kanssa, sillä heidän olisi maksettava tuo sakko, eikä sen kirjaaminen Euroopan komission maksettavaksi ole yksinkertaista. Informoin IFM-sein pääsihteeriä Christinea viisumi-ongelmasta ja hän totesi huolestuvansa vasta kun lähetystöistä on vastattu ja tarvetta huoleen ilmenee. Yritän tehdä itse saman.