Pyörin sängyssä puoliltaöin. Mietin kaikkea sitä mistä tämä sekasotku koostuu. Ihmisyys.
Kuinka ihmislapsi punoo suhteita ja siteitä olemassaolonsa todisteiksi, ja sitten testaa niitä yksi kerrallaan. Katkoo, viilaa, venyttää ja hioo - ja on ymmärtämättä muiden motiiveja.
Kuinka joku tänäänkin loukkaantui, joku loukkasi tietämättään. Yhdestä katseesta olisi pitänyt tajuta, tulkita ja valita tilanteeseen sopivat sanat joita ei sitten kuitenkaan tarkoita. Mutta sanottava ne on, sillä niin täällä toimitaan. Aikuisten maailmassa.
Tänäänkin joku otti jalat alleen selittämättä. Joku jätti, joku tuli jätetyksi. Nyt kaikki kysymykset kirvelevät, puolilleen jääneen kaksion seinät kaikuvat tyhjiksi jäävistä kysymyksistä. Vuoden päästä kaikki sanovat että näin oli paras.
Joku ei pitänyt ovea auki, kaatanut kahvia tai tervehtinyt normaaliin tapaan. Kuinka tahditonta.
Kuinka monta hymyä tänäkin päivänä tulkittiin väärin, miten monissa hymykuopissa nähtiin liikaa tai liian vähän.
Kuinka monta rutiinitarkastusta päättyikin pahoittelevaan katseeseen. Miten osaaottamaton auringonvalo siivilöityy laboratorion aulaan päivästä toiseen. Keille ensimmäisinä kerrotaan.
Kuinka moni elämä taitettiin kysymättä keskellä liikennevaloja, palaveria, liukuportaita. Kuinka joidenkin ihmisten elämä peittyi äkkiarvaamatta monta kuukautta kestävään sumuun jossa ei näe ajaa eikä ajatella, saatika rakastaa varauksetta.
Mietin, kuinka monta sanaa jätettiin sanomatta siinä toivossa että huomiseen mennessä rohkeus riittää.
Tai kuinka monelle näytettiin tänään ovea ja kiitettiin menneistä vuosista. Taputettiin olalle ja myönnettiin että onhan tämä nyt tahditonta ja vaikeaa mutta tällaiseksi tämä on mennyt. Työelämä.
Kuinka monta terävää loukkausta paketoitiin käärepaperiin ja annettiin kädet suoriksi ojennettuna.Älä ota tätä henkilökohtaisesti. Se et ole sinä, ei ei ei. Et missään nimessä. Se olen minä. Mutta aina kuitenkin joku.
Käännän kylkeä, kasvot kohti seinää. Mietin leikkauksia, veroja, lainoja, lyhennyksiä. Korruptiota, kansalaisaloitteita, kukkamultaa. Drakmaa, d-vitamiinin puutosta ja diskoissa vaihdettuja katseita.
Näinä hetkinä haluaisin olla lokki - turhaan vihattu ja vahvasti halveksittu, likaisesta elämäntyylistään huolimatta aina vitivalkoinen jättivauva. Nousisin kortteleita luutuavan tuulen mukana ylös korkeuksiin - jättäisin taakseni vuokrasopimukset, töihintulotarkastukset ja maisterin paperit. Olevat ja tulevat ihmisyyden ripustimet. Ennakkoperinnöt, elatusmaksut, e-koodit. Kaikki se sekoittuisi yhdeksi harmaaksi paperimassaksi silmieni alla. Söisin huvipuistolaisten ranskalaisia. Lentäisin. Lentäisin kunnes kuolisin - tajuamatta sitä.
Laura