Oli ensimmäinen aamuni Turussa turkulaisena. Kello ei ollut edes kahdeksaa. Istuskelin jokirannassa ja odottelin, että saan uuden asunnon avaimet käteen. Päivän ohjelmassa oli luvassa myös pari työhaastattelua.
Vanha herra käveli jokirantaa pitkin kohti ja kysyi kohteliaasti olisiko penkillä tilaa myös hänelle. Tein tilaa ja herra istahti viereen ja alkoi rupatella.
Herra kertoi olleensa turvapalvelualalla töissä ikänsä. Hän esittelee käsiään, jotka olivat veren peitossa. Oli kuulemma juuri tullut työkeikalta Varissuolta. Muutamia maahanmuuttajia oli kuulemma tullut vähän hakattua. Poliisitkin olivat käyneet paikalla. Illalla joutuisi käymään ehkä suihkussa. Hymyilin kohteliaasti ja nyökyttelen.
Pian vanha herra kaivoi muovipussista pullon vähän väkevämpää, otti hörpyn ja tiedusteli loukkaannunko kauheasti, jos hän kysyy minulta jotain. En tietenkään loukkaannu, antaa mennä. Herra otti hatun päästään ja kysyi olenko ennen nähnyt tällaista päätä. En ollut. Pää oli täynnä kolhuja, kuhmuja ja koloja. Oli kuulemma harrastanut tappelua koko ikänsä. Sairaalasta oli saanut vähän särkylääkettä, mutta silti päähän koski.
Herra hörppi pullostaan ja alkoi vähän nuokkumaan penkillä. Kaivoin puhelimen esiin. Hetken päästä herra kysyi olisiko minulla musiikkia puhelimessa. Olisi kiva kuunnella vähän musiikkia. Sanon kirjoittavani viestin loppuun ja laittavani sitten jotain soimaan.
Alkoi kuitenkin näyttää siltä, että vanha herra joko sammuisi siihen penkille ja oksentaisi tai ryhtyisi vähän liian tuttavalliseksi ja sotkisi verisillä käsillä valkoisen mekkoni. Pahoittelin ja sanoin, että joudun ikävä kyllä nyt lähtemään. Herra katsoi surkeana ja pyysi jäämään vielä hetkeksi. En pysty, anteeksi. Ja niin jätin ensimmäisen turkulaisen tuttavani istumaan yksin jokirantaan.
Vaikkei välttämättä uskoisi, ensimmäinen mielikuvani turkulaisista oli ihan hyvä! Jos ensimmäinen aamu oli tällainen ja ensimmäinen tapaamani ihminen oli (kaikesta muusta huolimatta) kohtelias ja ystävällinen, elämä tuskin käy kovin tylsäksi Turussa.