Olen nyt tässä muutama päivä sitten herännyt ajattelemaan kiirettä. Sitä, miten itse viiletän paikasta toiseen joka päivä, edes sen tarkemmin ajattelematta. Onhan se ok olla n. 9 tuntia töissä, viettää sen jälkeen kolmisen tuntia tallilla, sen jälkeen potea huonoa omatuntoa siitä, jos ei jaksanutkaan enää seitsemän jälkeen mennä salille, vaan kaupan kautta kotiin. Viikonloppuisin ei ole töitä, mutta ne kuluvatkin tallilla puuhasteluun, kilpailuihin, valmennuksiin ja siivouksesta stressaamiseen. Mites se kesäloma?
Itse olen aina ollut erittäin urasuuntautunut. Leimaan helposti laiskaksi tyypit, jotka ottavat aikaa itselleen - lomailevat koko kesäloman tai käyvät edes silloin tällöin hemmottelemassa itseään kukin itselleen sopivalla tavalla. Onko siinä sittenkään mitään laiskaa? Eikö kypsyyttä olekaan se, että tunnistaa omat voimavaransa ja osaa sanoa ei asioille, jotka kuluttavat loppuun?
Olen itse kesätöissä elokuun loppuun (aloitin toukokuussa) ja jatkan osa-aikaisena lokakuun lopulle. Ensimmäinen kuukausi oli todella uuvuttava infoähkyn ja jännittämisen takia. Nyt kuitenkin olen huomannut, että vaikken töistä olisikaan niin väsynyt, on illoille pakko haalia kaikenlaista puuhaa. Kuntosalia, jumppatunteja, tapaamisia, asioiden hoitoa, siivousta, ruuan laittoa... Lista on loputon. Ei sillä etteikö olisi hyvä olla muuta puuhaa töiden ja muiden velvoitteiden vastapainoksi, mutta eikö pitäisi levätä? Miksi aiheuttaa itselleen stressiä asioista, joiden tulisi olla niitä rentoutumisen keinoja? Omalla kohdallani kuitenkin käy helposti niin, että ellen ole koko ajan menossa, tuntuu että olen laiska ja saamaton.
Toki töissä uurastus palkitaan esimerkiksi palkalla ja sillä, että tulevaisuudessa voi CV:tä esitellessään olla ylpeä työpaikoistaan. Itse kuitenkin liiankin helposti koen huonoa omatuntoa siitä, että haluan sijoittaa itseeni itse ansaitsemia rahoja. Miksi se olisi väärin? Yhteiskunta huutaa sitä, miten nykynuoret ovat laiskoja tuhlareita - mikä taas tuntuu ajavan siihen, että moni kokee ahdistusta "koulusta juosten uraputkeen" - mentaliteetista (myönnän, kuulun itsekin tähän ryhmään), eikä itseään uskalleta palkita.
-Julia