Mainio huopis kommentoi blogi-identiteettikriisiini jokin aika sitten seuraavasti: Mut hei nii , jos aiheet uhkaa tyssätä kun ei vinkumista ja ininää ole agendalla, ni aina on hyviä myös ne jutut, joissa sun oppilaat on mukana. Olen ollut aistivinani, että noin 94 prosenttia ihmisistä, jotka lukevat tätä blogia, tulee tänne itse asiassa mamujuttujen perässä, vaikka minun piti kirjoittaa jostain ihmissuhteista tai niiden puutteesta. Fair enough, opiskelijani ovatkin aivan kunkkuja.
Perustin blogin alunperin siksi, että voisin sanallistaa johonkin ne tunteeni, jotka päivittäisessä vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa joko pakkautuivat ja ummehtuivat sisääni tai ryöpsähtelivät ulos kontrolloimattomina huutoitkuina. Ensimmäiset postaukseni olivatkin muistaakseni melkoista doom metalia (tai sitten eivät - en halua tarkistaa). Blogi muuttui valoisammaksi, kun keksin alkaa kirjoittaa paitsi tuomiostani elää ikuisesti yksin, myös asioista, joita tapahtui töissä. Suomen opettaminen maahanmuuttajille on aivan älyttömän mukavaa, ja mikäli blogiin saamiini kommentteihin on uskominen, homman ilo välittyy, kun kirjoitan siitä. Aikuisten maahanmuuttajien koulutuksessa on kuitenkin ikävät puolensa, joista minulla ei ollut käryäkään siinä vaiheessa, kun luiskahdin yliopistolta työelämään.
Helsingissä asumiseni ajan olen ollut opettajana suomen kielen kurssilla, joka ei ole TE-toimiston tarjoamaa kotoutumiskoulutusta mutta jolle työttömän maahanmuuttajan kuitenkin on mahdollista osallistua kotoutumistuella, mikäli TE-toimisto ei pane kapuloita rattaisiin - ja harvemmin panee, sillä varsinaiseen kotoutumiskoulutukseen on kova tunku eivätkä kaikki halukkaat mahdu mukaan. (Olen kuullut tapauksesta, jossa kotoutumiskoulutuksen opiskelija menehtyi tapaturmaisesti kesken lukuvuoden; seuraavana maanantaina hänen paikallaan oli jo uusi opiskelija, kun jäljelle jääneet 19 ryhmäläistä ja opettaja olivat hädintuskin päässeet surutyönsä alkuun.) Kotoutumiskoulutuksen idea on siis antaa aikuiselle maahanmuuttajalle peruskielitaito ja mahdollisuudet osallistua suomalaiseen yhteiskuntaan. Kotoutumiskoulutuksen järjestäjät noudattavat Aikuisten maahanmuuttajien kotoutumiskoulutuksen opetussuunnitelman perusteita: koulutus pyörii järjestelmällisesti suurella volyymilla useissa oppilaitoksissa ympäri maan, ja sen on tarkoitus olla kaikkialla yhdenmukaista. Hyvä näin!
Kotoutumiskoulutukset järjestetään ostopalveluina, jotka ELY-keskus kilpailuttaa muutaman vuoden välein. ELY-keskuksilla ei ole yhtenäisiä kriteerejä kilpailutuksiinsa, vaan ne järjestetään alueittain noudattaen erilaisia sääntöjä. Pääkaupunkiseudulla viimeisin kilpailutus ratkesi tänä keväänä. Tarjouskilpailun kriteereissä vain 25 prosenttia koski koulutuksen laatua (sic!), 75 prosenttia hintaa. Kilpailutuksessa hävisivät muun muassa Amiedu ja Axxell, jotka ovat järjestäneet kotoutumiskoulutusta vuosikymmeniä: niiden sijaan pääkaupunkiseudun kotoutumiskoulutuksesta tulevat vastaamaan Arffman Consulting Oy:n kaltaiset tahot, jotka eivät ole virallisesti koulutusorganisaatioita eivätkä siten noudata myöskään opetusalan työehtosopimusta. Ymmärrettävästi tämä on aiheuttanut lukuisten työttömäksi jäävien ja muidenkin S2-opettajien keskuudessa jossain määrin turbulenssia - johonkin kun pitäisi työllistyä. S2-opettajat ry:n puheenjohtaja Marja-Terttu Lounavaara sekä S2-opettajat Satu Lahtonen ja Anna Nylund kirjoittivat aiheesta Helsingin Sanomiin 29.4.2015 yleisönosastokirjoituksen, josta seuraava lainaus:
Nykyinen kotoutumiskoulutus on muinaisjäännös ajalta, jolloin ostettu kielikoulutus oli järkevin tapa kotouttaa muutamat Suomeen saapuneet maahanmuuttajat. Vuosien kuluessa ja volyymien kasvaessa nämä ostopalvelut ovat saaneet paisua. Kenelläkään ei ole ollut kokonaisnäkemystä asiasta eikä kukaan ole uskaltanut kyseenalaistaa toiminnan tarkoituksenmukaisuutta.
Maahanmuuttajien kotoutumiskoulutuksesta on tullut koulutuskentän villi länsi: koulutuksen kriteerit saavat vaihdella holtittomasti, opettajille ei ole kelpoisuusvaatimuksia eikä kukaan tiedä, missä ja millä tavalla koulutusta kahden vuoden kuluttua järjestetään.
Lounavaara, Lahtonen ja Nylund esittävät ratkaisuksi kilpailutuksen lopettamista, koulutuksen siirtämistä kuntien järjestettäväksi ja pysyviä järjestyslupia oppilaitoksille. He vertaavat kotoutumiskoulutusta peruskouluun: mitä jos perusopetuksen järjestäminen kilpailutettaisiin muutaman vuoden välein ja käynnistettäisiin aina uudelleen siellä, missä hinta on saatu kiskottua alimmaksi? Siihenpä tyssäisi kouluissa tehty kehitystyö. Myös Opetusalan Ammattijärjestö OAJ pitää kilpailuttamista outona säästökeinona, josta kärsivät niin opettajat kuin opiskelijatkin (juttu on julkaistu Opettaja-lehden numerossa 12/2015).
Opetuksen kehittäminen on työtä, joka vaatii aikaa, tutkivaa otetta ja sitoutumista. Tämä pätee aivan samalla tavalla niin varhaiskasvatuksessa, perusopetuksessa, toisen asteen oppilaitoksissa, aikuiskoulutuksessa, korkeakouluissa, vapaan sivistystyön oppilaitoksissa kuin maahanmuuttajien kotoutumiskoulutuksessakin. Jostain syystä vain viimeksi mainittu näistä on työ- ja elinkeinoministeriön järjestämää koulutusta, jonka opiskelijat nähdään ensisijaisesti työttöminä työnhakijoina - muusta koulutuksesta vastaa opetus- ja kulttuuriministeriö. Koska kotoutumiskoulutus on tarkoitettu työttömille, sitä eivät voi saada esimerkiksi ikäihmiset, pieniä lapsia kotona hoitavat vanhemmat tai työssäkäyvät maahanmuuttajat. Lisäksi jonot koulutuksiin voivat tosiaan olla hillittömät, ja maksulliset koulutukset - no, niihin voivat osallistua ne, joilla on rahaa.
Miksi avaudun tästä aiheesta enkä kirjoita hassuja juttuja, joita ihanat kotoutujani viimeksi ovat sutkautelleet? Käytännössä siksi, että olen ollut nyt kuukauden työttömänä, mutta dramaattisesti sanoen siksi, että olen rotta, joka jättää uppoavan laivan: päätin pari viikkoa sitten jättää kotoutumiskoulutusta läheisesti liippaavan työni. Työehdot ovat koko ajan olleet aika huonot, vaan ai, miten olen itse duunia rakastanut. Olen iloinnut niin paljon, kun olen nähnyt tyyppien kielitaidon kehittyvän, kun ne ovat päässeet kouluihin ja töihin, kun ne ovat ystävystyneet ja auttaneet toisiaan ja rohkaistuneet ja kritisoineet ja heittäneet läppää. Kaikki yllä sanomani ja lainaamani on kuitenkin tämän kevään aikana kiertynyt kurjaksi, pelonsekaiseksi möhkäleeksi, jota on ollut paskamaista raahata mukana aamubussissa töihin. Kun valmistuin kolme vuotta sitten, suhtauduin varmuuteen ja pysyvyyteen yliolkaisesti; nyt haluaisin lopultakin keskittyä siihen, mitä teen, enkä siihen, miten ansiosidonnaista nyt taas haettiinkaan. Haluaisin myös palkallisen loman.
Aloitan uudessa työssä syksyllä. Se on aivan eri palikassa suomalaista koulutusjärjestelmää kuin aiemmat työni, ja jännittää jo nyt, miten opin kaiken uuden, mitä siihen liittyy. Maahanmuuttajat onneksi pysyvät.
Hyvä tästä tulee. Heti sitten joskus, kun lakkaan itkemästä.
Ps. Tässä vielä koottu linkkilistanpoikanen, jota toivon valveutuneiden kollegoideni täydentävän.