Varoitus: teksti sisältää juonikuvioita Little Been tarinasta. Suosittelen lämpimästi lukemaan kirjan ennen perehtymistä tähän tekstiin.
Vuonna 2012 vietin kolme ja puoli viikkoa Afrikan Etiopiassa koulutukseni puolesta. Reissu oli raskas, mutta ikimuistoinen: se muutti pysyvästi käsitykseni eteläisestä mantereesta, johon liittyy paljon ennakkoluuloja ja asenteita. Paitsi että pääsin vierailemaan kauniissa ja köyhässä maassa, perehdyimme osana matkaa maahanmuuttajien ja pakolaisten elämään, teimmepä yhden työkeikankin asiakasryhmälle, joka koostui maahanmuuttajista. (Minun osaltani keikka oli epäonnistunut, mutta se on toinen tarina.)
Little Been tarina (engl. "The Other Hand) herätti pitkästä aikaa nuo parin vuoden takaiseen matkaan liittyneet tuntemukset henkiin koko voimallaan. Pariin vuoteen en ole juuri jutellut asiasta, olen vastaillut yksittäisiin kysymyksiin sitä mukaa kun niitä on esille noussut, mutta muutoin olen kantanut sitä sisälläni, kypsytellyt, tarkastellut, miettinyt ja osittain unohtanutkin. Nyt tuntuu siltä, kuin olisin vasta uudelleen muistettuani kykeneväinen näkemään matkan kokonaisuutena, ja erittelemään kaikkia siihen liittyviä asioita ja ajatuksia.
Nigeria ja Etiopia ovat hyvin erilaisia maita, mutta kumpaakin yhdistävät levottomuudet, jotka vaativat ihmishenkiä ja joista ympäröivä maailma ei ole kiinnostunut. Tästä johtuen päällimmäinen tunne, joka minut valtasi kirjaa lukiessani, oli levoton epäoikeudenmukaisuuden tunne. Tarina kuvaa eloisalla tavalla syitä, jotka saavat pakolaiset jättämään kotinsa ja koko tunnetun maailmansa, ja siitä kuilusta, joka vallitsee länsimaisen ymmärryksen ja tositapahtumien välillä.
Parhaiten tätä ymmärryksen vähyyttä kuvaavat tarinan kaksi mieshenkilöä, Lawrence ja Andrew. Molemmat vähättelevät heille kerrottuja tarinoita; Andrew Nigeriassa ollessaan ilmeisesti luullessaan tapaamaansa tyttökaksikkoa kerjäläisiksi ("tuo nyt on noita huijaustarinoita") ja Lawrence ollessaan kykenemätön ymmärtämään, millaiseen vaaraan Nigeriassa voi pahimmillaan joutua ("en usko sanaakaan mitä sanot, ainahan sinä voit jotain keksiä selviytyäksesi, jos sinne joudut palaamaan").
Niin kauan kuin tällainen ymmärryksen kuilu on olemassa, en usko että suhtautuminen pakolaisiin tai turvapaikanhakijoihin muuttuu. Tämä on surullista.
Jos kadulla joku tulisi luoksesi hädissäsi ja sanoisi: "Auta, minut halutaan tappaa" - voitko käsi sydämellä sanoa, etteikö välittömään reaktioosi sekoittuisi hämmennyksen lisäksi myös epäuskoa? Eihän Suomessa nyt tuollaista tehdä. Vielä vähemmän kirkkaassa päivänvalossa. "Eihän sinua nyt kukaan ole tappamassa." Se on meidän totuutemme.
Mutta heidän totuutensa on se, että kyllä, sellaista tapahtuu, ja sellaisten asioiden edessä on parempi tappaa itsensä kuin jäädä odottamaan oikeutta. Poliisi ei auta, joissain tapauksissa päinvastoin. Senkaltainen naiivi idealismi, millä voi suhtautua suomalaiseen ei-korruptoituneeseen oikeusjärjestelmään, kertoo siitä, kuinka hyvin monessa asiassa meillä asiat on. Meillä ei lähtökohtaisesti surmata ihmisiä kaduilla kirkkaassa päivänvalossa, eikä järjestetä säännöllisiä massamurhia, joissa murhataan pikkukylien asukkaat.
Jos uutisissa kerrottaisiin eräänä aamuna, että armeija on käynyt lahtaamassa kaikki lieksalaiset, olisimme järkyttyneitä ja tyrmistyneitä. Tällaisia asioita tapahtuu Nigeriassa edelleen, eikä kukaan räpäytä silmäänsä. On helppo kääntää katseensa pois ja teeskennellä, ettei mitään tapahdu.
Onko kirjan lumous sitten kauhistelevuudessa ja hirveyksillä mässäilyssä? Ei, pikemminkin päinvastoin. Little Bee kertoo kokemistaan kauheuksista rauhallisesti ja luontevasti, samaan sävyyn kuin me keskustelemme työajoista tai katujen nimistä. Hänelle nuo asiat ovat yhtä luontevia, hakkaamiset, raiskaamiset, tappamiset, murhat. Hänen käyttämänsä kieli on soljuvaa kuin auringonvalo, joka siivilöityy puiden oksien lomasta hiljaa liplattavaan jokeen, eikä hän surkuttele kohtaloaan tai pohdi tätä hetkeä pidemmälle. Jotain pysäyttävää siinä on, kun nuori tyttö kertoo tyynesti siitä, kuinka hän ensimmäisen vuoden ajan säilöönottoyksikössä heräsi joka yö omaan huutoonsa.
Se, mikä kirjassa lumoaa, on sen kauneus ja kepeys asioiden hirveyksistä huolimatta. Samoin oma viehätyksensä piilee kahdessa erilaisessa ihmiskohtalossa - Little Been lisäksi kirjassa kun on toinenkin päähenkilö, Sarah. Tarina on yhtä paljon hänen omansa kuin Little Beenkin, ja ilman Sarahin valintoja tarina tuntuisi ontolta ja saattaisi jäädä jälleen yhdeksi kasvottomaksi kuvaukseksi nigerialaistytön elämässä. Ilmiö on sama kuin oikeassa elämässä: niin kauan, kun Little Beet pysyvät omassa maassaan, heidän tarinansa eivät kiinnosta meitä. Mutta jos joudumme katsomaan heitä silmiin ja näkemään heidät ihmisinä, emme voi enää sulkea silmiämme. Ilmiöstä tai uutisista on helppo kääntää katseensa pois, ihmisestä ei.
Kun tietää millaista elämä voi pahimmillaan olla - ei mahdollisuutta lääkäriin, ei toivoa koulutuksesta, ei tulevaisuutta, ei ihmisarvoa - riittää aika vähän kärsivällisyyttä kuunnella kun joku kitisee, kuinka ei ole tarpeeksi rahaa tupakkaan tai uusiin kenkiin. Ylöspäin vääristynyt käsitys siitä, mikä on yksilölle "tarpeeksi" yhdistettynä asenteeseen siitä, että maailma olisi meille jotakin velkaa, on kestämätön. Maailma ei ole velkaa sinulle mitään, mutta me ihmisinä olemme toisillemme velkaa sen, että autamme niitä, jotka eivät ole yhtä onnekkaassa asemassa kuin me.
Papukaijamerkkejä jos kappale on tuttu, risuja jos "jumala"-sanan käyttö häiritsee sisäistä ateismiasi. Korkeampiin voimiin en itse ota mitään kantaa, mutta osaan arvostaa viestiä sanojen takana.
I don't know if you could hear me
Or if you're even there
I don't know if you would listen
to a gypsy's prayer
Yes, I know I'm just an outcast,
I shouldn't speak to you;
still I see your face and wonder
Weren't you once an outcast too?
God help the outcasts
hungry from birth
show them the mercy
they don't find on earth
God help my people
we look to you still
God help the outcasts
or nobody will
(I ask for wealth
I ask for fame
I ask for glory to shine on my name
I ask for love
I can possess
I ask for God and his angels
to bless me)
I ask for nothing,
I can get by
But I know so many
less lucky than I
Please help my people,
the poor and downtrod
I thought we all were
children of God
God help the outcasts,
children of God.