Eilen levisi omassa Facebook-feedissäni lauantaina Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalissa taltioitu ote, jossa kirjailija Hassan Blasim kritisoi spontaanissa alkupuheenvuorossaan paitsi festivaalin järjestäjiä myös laajemmin suomalaisia kulttuuripiirejä.
Hassan Blasimin kritiikki kohdistui siihen, että vain hänet oli pyydetty ainoastaan lukemaan tekstejään, kun muut festivaalivieraat oli pyydetty keskustelemaan erilaisista teemoista. Blasimin haluttiin lukevan tekstejään arabiaksi, jonka jälkeen ne lukisi suomeksi kirjailija Juha Itkonen. Blasimin mielestä festivaalin järjestäjät ja yleisö halusivat, että kaikilla on kivaa ja että kaikki saavat tuntea itsensä sivistyneiksi eivätkä he halua kuulla Blasimin näkemyksiä yhtään mistään broken finnishillä tai broken englishillä. Kaikilla on kivaa, kun hän lukee tekstinsä eikä sano mitään, kun häneltä ei edes kysytä mitään, ettei vastauksen kautta muodostu minkäänlaisia kiusaantumisia tai vaivaannuttavia peiliinkatsomisia.
Maahanmuuttajataiteilijoiden ongelmista on ilmestynyt tutkimuksia viime vuosina. Ongelmat liittyvät ja kietoutuvat suureksi osaksi muihin elämän aspekteihin, kuten sosiaalipolitiikkaan, asumiseen ja koulutukseen, mutta erityisongelmat liittyvät varsinkin taiteilijoiden mahdollisuuksiin verkostoitua sekä hakea ja saada apurahoja. Tuloksena voi olla paljon hukkaan heitettyä potentiaalia, kun järjestelmään turhautunut taiteilija päätyy siivoamaan toimistoja tai tarjoilemaan pitsaa, vaikka hänellä voisi olla edessään lupaava ura taiteilijana. Monesti taiteilija, kuten esimerkiksi Hassan Blasim, tunnustetaan Suomessa vasta, kun hän on saanut nimeä ja tunnustusta ulkomailla, esimerkiksi jossakin kulttuurisesti painavassa ja arvostetussa julkaisussa. Tämä ei ole uutta monen valtaväestöä edustavan taiteilijankaan kohdalla.
Blasimin kysymys laajenee koskemaan myös laajemmin monikulttuurisuuskeskustelua, joka on minusta hyvin pitkälti jumiutunut maahanmuuttoakselille. Suomessa on erivärisiä ja -taustaisia ihmisiä ja monet heistä ovat Suomen kansalaisia, heitä ei siis pystytä heivaamaan täältä minnekään, vaikka tietyt tahot sitä kuinka toivoisivat. He ovat osa suomalaista yhteiskuntaa, osa sen instituutioita, yhteisöjä ja maisemaa.
Mutta millaisina heidän halutaan täällä olevan? Onko hyvä mamu sellainen, että hän tulee tänne tekemään työtä ja pitää suunsa kiinni? Ei kritisoi suomalaista yhteiskuntaa tai ihmisiä, maksaa tunnollisesti veronsa, väistää, varoo ja sopeutuu? Omituista Blasimin tapauksessa on nimittäin se, että Blasimille ei annettu tilaa keskustella, mutta Blasimista keskustelevat Antti Kasper, Anna-Riikka Carlsson ja Aleksis Salusjärvi, jotka toivoivat Blasimin kertovan myös kirjallisuutensa ulkopuolisista teemoista.
*
Monikulttuurisuus on monissa yhteyksissä merkitykseltään tyhjä käsite. Sitä käytetään niin epämääräisesti erilaisissa strategioissa, julkilausumissa ja ulostuloissa, että on vaikeaa tulkita, mitä sillä on haettu. Se voi tarkoittaa melkein mitä tahansa eikä samalla tarkoita oikein mitään.
Käsitteellä on kuitenkin muutamia erilaisia merkityksiä, jotka eroavat toisistaan. Monikulttuurisuus voi tarkoittaa sitä, että samassa tilassa, esimerkiksi kaupungissa tai sen lähiössä elää rinnakkain eri kulttuureja edustavien ihmisten ryhmiä. He säilyttävät oman yhteisönsä tai lähtömaansa kulttuurin, vaikka opettelevatkin toimimaan valtaväestön järjestelmissä. He elävät tällöin omina ja erillisinä saarekkeinaan rinnakkain valtaväestön ja muiden vähemmistökulttuurien kanssa.
Monikulttuurisuus voi tarkoittaa myös sitä, että kulttuuritaustaltaan erilaiset ihmiset pyritään sulauttamaan valtaväestöön ja omaksumaan valtakulttuurin kieli, kulttuuriset tavat ja järjestelmät. Oma alkuperäinen kulttuuri jää tällöin vain eräänlaiseksi koristeeksi, seinävaatteen omaiseksi elementiksi, joka on mukava katsella mutta jolla ei ole käytännön funktiota arkipäivän elämässä.
Monikulttuurisuus voi myös olla sitä, että eritaustaiset ja eri syistä maahan tulleet ihmiset pyritään ottamaan yhteiskunnan jäseniksi sen jokaisella tasolla. Täydellistä tai edes pitkälle vietyä integroimista ei yritetä toteuttaa, mutta tietynlaista sopeutumista vallalla oleviin järjestelmiin tuetaan. Kulttuurit ovat vuorovaikutuksessa keskenään mikä edellyttää sekä vähemmistöltä että valtaväestöltä kykyä, halua ja avoimuutta keskustella, joustaa ja kyseenalaistaa omia selviöinä pitämiään asioita, näkökulmia ja tapoja. Vuorovaikutussuhde on molempiin suuntiin antava ja saava eikä kumpikaan yritä sulauttaa toista itseensä, vaan tavoite on olla avoimessa vuorovaikutuksessa ja keskustelun kautta löytää kompromisseja.
*
Hassan Blasimin esiintymisen kirjallisuusfestivaaleilla voi tiivistää kauniiksi seinävaatteeksi. Arabian kieli on kaunista, kuulostaa kiehtovalta ja eksoottiselta kun sitä lukee ääneen äidinkielenään sitä puhuva ihminen. Blasimin tekstiä lukeva henkilö olisi tosin voinut olla kuka tahansa, koska Blasimista ei oltu kiinnostuneita ihmisenä ja kirjailijana. Hän oli kiinnostava koriste, jolla voitiin osoittaa että tässä ollaan nyt monikulttuurisia ja suvaitsevaisia, himpun verran radikaalejakin kun päästetään irakilaistaustainen ihminen lukemaan jotain arabiaksi, voitiin näyttää että meillä on nyt näitä mamu-kirjailijoita rikastuttamassa meidän kirjallisuuspiirejämme.
Pointti on nimenomaan rikastuttamisessa. Blasim oli rikastuttamassa festivaalia, ei keskustelemassa esimerkiksi Juha Itkosen kanssa. Blasim olisi voinut olla tuomassa uuden näkökulman festivaalin muiden keskustelujen joukkoon, kertoa maahanmuuttajakirjailijan kokemuksia ja näkemyksiä sekä Suomesta että Irakista että näiden välissä olemisesta. Hän olisi saattanut kritisoida montaakin asiaa, mutta sen kautta olisi voinut avautua näkyville jotain sellaista, joka muutoin ei esille pääse.
Halutaanko, että maahanmuuttajataiteilijat keskustelevat suomalaisten taiteilijoiden ja yleisöjen kanssa? Vai halutaanko heidät jollakin kummallisella tavalla rikastuttamaan suomalaista taide-elämää ilman että he vaikuttavat siihen mitenkään?
Eikö kukaan olisi halunnut kysyä Hassan Blasimilta mitään?
Jos olisin ollut yleisön joukossa, olisin halunnut kuulla, miten hän sijoittaa itsensä kahden kulttuurin välissä, miten hän kokee sen, miten se heijastuu hänen teoksiinsa ja kirjailijaidentiteettiinsä. Olisin halunnut kuulla, miten hän näkee suomalaisen taidemaailman ja kirjallisuuskentän, miten hän maahanmuuttajana on päässyt sen osaksi, miten hänet on otettu vastaan vai onko häntä otettu vastaan. Olisin halunnut tietää, onko hän kohdannut ongelmia taiteilijuutensa suhteen, miten vaikea maahanmuuttajan on saada teoksiaan esille ja julkaistuksi, pidetäänkö häntä suomalaisena vai irakilaisena kirjailijana. Ennen kaikkea olisin halunnut kuulla hänen näkemyksensä siitä, voiko maahanmuuttajataiteilija tulla koskaan osaksi suomalaista taidemaailmaa muuna kuin maahanmuuttajataiteilijana.
Hei haloo, kirjallisuusfestivaali taisi menettää aikamoisen tilaisuuden.
Yle Areenasta nähtävissä molemmat puheenvuorot: Hassan Blasimin sekä Kasperin, Carlssonin ja Salusjärven.