se, jonka hän esitti itselleen, ja se, jonka hän esitti toisille.
Olen pohtinut voiko olla olemassa niin vaikeita asioita, ettei niitä tulisi käsitellä kaunokirjallisuudessa lainkaan, ettei kirjoittaminen tai puhuminen auta, että se vaan repii lisää.
Haluan oppia elämästä koko ajan, haluan nähdä kipeimmissäkin asioissa aina ihmisen, ihmisyyden myös varjopuolineen. Oma elämäni ja ajatusmaailmani pyrkivät taistelemaan tabuja vastaan jatkuvasti, mutta silti löytyy aina asioita joista on hankala kirjoittaa, hankala puhua.
Pärttyli Rinne on kirjoittanut fiktiivisen teoksen suomalaisesta kouluampujasta. Halusin lukea sen koska olen kiinnostunut ihmisen ja ihmisyyden kuvauksesta, oli se sitten todellista tai fiktiivistä. Rinne ei kuvaa päähenkilöään psykopaattina eikä sankarina, vaan inhimillisenä ja keskenkasvuisena ihmisenä. Kerronta on läsnä koko ajan, se oli vahvaa ja johdonmukaista, todellista. Kirjassa ei ole yritetty luoda mitään tyypillisen kouluampujan profiilia, enkä oikeastaan itse usko että sellaista edes on.
Luulen että väkivallan kuvaamiseen kirjallisuudessa (ja kaikessa taiteessa) liittyy aina jonkinmuotoinen ristiriita. Suhtautuminen jakautuu luultavasti eri leireihin, joku ajattelee että väkivallan kuvaaminen lisää mahdollisuutta sen toteutumiseen ja joku taas kokee että kuvaaminen on välttämätöntä tai ainakin tärkeää ymmärtämisen ja samalla maailman kehittymisen vuoksi. Itse kallistun enemmän jälkimmäiseen, mutta olisi kiinnostavaa kuulla ajatteeko joku muu täysin eri tavalla - voiko esimerkiksi tabujen muotoutumisessa olla jotain hyvääkin?
Tämän kirjan myötä ainakin oma käsitykseni kaunokirjallisuuden roolista todellisuudessa ja paremman todellisuuden rakentamisessa vahvistui. Kaunokirjallisuutta tarvitaan, koska olemassa on aina ne kaksi esitystä, kaksi puolta. Kaunokirjallisuus rakentaa siltaa niiden kahden esityksen välille, ja se rakentaa siltaa oikean elämän tekojen ja ymmärryksen välille.
