Yhtenä iltana kävin pitkällä kävelyllä ja tuli hassu olo. Olin juuri viettänyt reilun tunnin blogeja lukien ja siinä kävellessäni, tietokoneen ja puhelimen ollessa kotona ja suljettuina, ne lakkasivat olemasta. Ettei sillä kaikella ollut mitään tekemistä sen kanssa että aurinko värjäsi taivaan, linnut huusivat, pieni nauroi, tuuli puuskissa ja kaikki oli jotenkin ihan juuri siinä.
Varsinkin lapsen kanssa se tunne korostuu. Hänelle maailma on tässä ja nyt, se kuka hänen vierellään kulkee, kenelle hän ajatuksensa kertoo.
Joskus tuntuu että huutelen tyhjässä huoneessa.
Että olo on turvallinen, melkein levollinen, mutta silti vähän ulkopuolinen.
Puhun tässä nyt sosiaalisesta mediasta, ehkäpä myös tästä ajastamme.
Koska minua hämmentää.
Kaipaan usein yksinkertaisempia aikoja, jotain hitautta. Olkoon kliseistä, mutta siis hetkessä elämistä.
En ole ollut vuosiin facebookissa, enkä koskaan instagramissa tai twitterissä. Se on minusta vapauttavaa. Sanoin jonkin aikaa sitten ystävälleni että joskus tekisi mieli luopua kännykästäkin, palata lankapuhelimen omistajaksi. Ystävä katsoi minua silmissään sekoitus huvitusta, hämmennystä ja kauhua: sä taidat olla ihan tosissasi?!
Olin, ja olen. Mutta en ole ihan päässyt kiinni siihen että mistä se johtuu. Koska ei se, kuten mikään muukaan, ole ihan yksiselitteistä.
Koska samaan aikaan kun vierastan niin monia näitä tämän ajan nopeita, välittömiä, rajattomia välineitä, minä myös hyödynnän niitä. Ilahdun aina kun ystäväni tai kustantamoni jakavat arvioita, uutisia, tapahtumia yms. kirjoistani facebookissa tai twitterissa. Minusta on hauska seurata muutamia oivaltavia instagram-tilejä. Rakastan Spotifyta yli kaiken ja iMessage on ihan kultaa. Tämä blogi, ja sen ympärillä oleva yhteisöllisyys, on minulle tärkeä ja arvokas.
Jotenkin tässä on oltava kysymys siitä jatkuvasta jakamisesta, läsnäolosta. Siitä että haluaisin kirjojeni itsessään yhä olevan riittävän merkittäviä ilman itseni markkinoimista, että läsnäoloni kasvotusten olisi riittävä, ettei alati olisi tunne että pitäisi olla tässä muttta myös toisaalla. Kun ihmiset puhuvat netittömistä päivistä ja niiden haasteista, en ymmärrä sitä. Että missä se on se haaste. Sen kun sulkee netin. Piste.
Kun kirjoitan näitä auki tunnen, ja tiedän, olevani jokin muinaisjäänne. Huutelevani juuri siellä tyhjässä huoneessa. Ajat ovat muuttuneet, minkäs teet.
Paljon tästä on toki omassa päässäni. Ei kukaan pakota minua mihinkään, ja voisin toki olla facebookissa ja käyttää sitä juuri niin paljon kun tuntuu hyvältä. En pystynyt siihen silloin kun siellä olin, mutta ehkä pystyisin nyt. Ja teenhän tässä myös itselleni hieman hallaa. Olisi hyvä jakaa tätä blogia siellä ja täällä, markkinoida kirjoja ihan itse, seurata enemmän mitä muualla tapahtuu.
Tiedän että minun pitäisi löytää rauha tämän(kin) asian kanssa. Olen jo matkalla, luulisin.
Siksipä kiinnostaisi kuulla mitä te ajattelette? Olenko ainoa vai onko teitä, meitä, muitakin? Onko koko tässä sosiaalisessa mediassa jotain mitä en vain näe tai ymmärrä?