" En tykkää, kun taiteessa on viitteitä juuri tähän hetkeen. Suhtaudun musiikkiin sillä tavalla, että taide on jossain tuolla ja me ollaan täällä. Aku Ankassakin ärsyttää se, että niillä on nykyään netti ja älypuhelimet ja kaikkea. Se on sama musiikissa. Jos teksteissä on paljon arkipäiväisiä asioita, illuusio toisesta maailmasta rikkoutuu."
Laulaja-lauluntekijä Nicolas Kivilinnan ajatus uusimmassa Imagessa jäi eilen mieleen koko iltapäiväksi ja illaksi. Yöllä näin unia vailla mitään tolkkua joten ehkä se myllersi siellä vielä silloinkin, en tiedä. En myöskään tiedä musiikin tekemisestä tai akuankoista juuri mitään, mutta tuo toisen maailman illuusion rikkoutuminen on kiehtova, ja tuttukin ajatus.
Arvostan todella suuresti niitä kirjailijoita, ohjaajia, muusikoita, kaikkia taiteilijoita, jotka tarttuvat ajankohtaisiin aiheisiin, avaavat silmämme jollekin joka on niin lähellä että se saattaisi muuten jäädä näkemättä, kertovat sen mistä ja miksi olemme juuri tähän tulleet. Ovat peili tälle hetkelle.
Mutta minä arvostan ja ennen kaikkea tarvitsen myös heitä, jotka astuvat arkitodellisuudesta hieman sivuun, luovat juuri sen illuusion että oman maailmani rinnalla on lukematon määrä myös niitä toisia.
Tunnistettavia, mutta silti toisia.
Sinun, hänen, heidän ja niiden.
Tässä mutta ei ihan.
Tämä näkyy vahvasti myös omissa teksteissäni. Se liittyy juuri tuohon illuusioon, sekä ajattomuuteen, että kyseinen tarina voisi tapahtua missä ja milloin vain.
En ole kirjoissani koskaan nimennyt kaupunkia, en edes maata. En pysähdy kuvaamaan kauppalistoja tai ruokia, katuja tai paikkoja. Minua viehättää se, että lukija voi asettaa tarinan juuri siihen maisemaan, niihin yksityiskohtiin, niille kaduille minne itse haluaa. Minä kerron sen mitä mielessä, sydämessä ja lyhyessä hetkessä tapahtuu. Näin tietysti myös sen takia että se on se minkä koen osaavani, missä olen jollain tavalla hyvä.
Pidän myös rajattomuuden ajatuksesta, siitä että kun kerran kyse on taiteesta, on kaiken rajoja mahdollista hieman häivyttää, kunhan sen tekee hyvin ja perustellusti. Ettei ole sidottu ajallisiin ja paikallisiin yksityiskohtiin; voisiko tuon kadun oikeasti ylittää tuosta kohdasta, oliko tässä paikassa leipomo kolme tai neljäkymmentä vuotta sitten, onko tämä nyt aivan täysin uskottavaa ja totta.
Luulen, että rakastuin niin hurjasti esimerkiksi Birdman-elokuvaan, koska se oli niin elokuva. Siihen saattoi tunnetasolla ja kielen kautta samaistua, mutta samalla se venytti kerronnan rajoja ja mahdollisuuksia oman mielensä mukaan. Ja siksi rakastan myös Raija Siekkisen novelleja, ne kertovat tunteista, hetkistä ja ajatuksista jotka tunnistan mutta samalla ne ovat täysin universaaleja, tulevat lähelle mutta jättävät tilaa kokemukselle ja tulkinnalle.
Sellainen on minusta vapautta, ja vapauttavaa.
Kaikkia taiteen kerronan tapoja ja keinoja tarvitaan, se on selvä. Mutta on hyvä myös tuntea ja tunnistaa se mikä itseä puhuttelee, mitä kautta on mahdollista nähdä ja ymmärtää vähän enemmän.