Savo, 1966
Pudasjärvi, Pohjois-Pohjanmaa, 1966
En tiedä johtuuko se arkkitehtuurista, vaiko vain siitä että olen kokenut yhden elämäni inspiroivimman kaksituntisen juuri Kaivokadulla, mutta jos kahden kovan välillä pitäisi valita, taidan lukeutuaAteneum-ihmisiin. Suhaan museon käytävillä tottuneemmin kuin Kampissa tai Kaivopuistossa - rakastan sitä raukeaa tunnelmaa joka museossa leijailee niinä hiljaisempina päivinä, kun avajaisista on jo tovi ja loppuun vielä aikaa.
Jos olen itsestäni jotain lähivuosina oppinut, se on tämä: nautin taiteeni mieluiten yksin ja keskipäivällä. Juuri siihen aikaan kun ihmiset ovat lounastauoilla ja kaupunki vetää hetken henkeä ennen kuin kaikki taas jatkuu.
Kävin tiistaina katsomassa Ismo Höltön valokuvanäyttelyn, josta olin kuullut sivumennen. Hölttö on onnistunut ikuistamaan 1960-luvun kasvoihin piirtyneitä muutoksen merkkejä; hiipuvan ja alkavan ajan väliin jääviä jälkiä. Ihmisten ilmeistä ja asennoista voi nähdä murroksen; muuttoliike maalta kaupunkiin ei ole ollut pelkästään helppoa ja luontaista - se on ollut myös kiinni pitämistä, selän kääntämistä ja puhdasta odotusta. Juuri tässä Hölttö on onnistunut timanttisesti: hän kuvaa niitä liitoskohtia joita aikojen välissä vielä tuolloin oli, mutta joiden jäljet näemme enää taiteessa ja elämänkerroissa.
Suomenlinnan lauttaterminaali, Kauppatori, Helsinki, 1968
Linja-autoasema, Kamppi, Helsinki, 1965
Nuori kultaseppä on kantanut kameraa mukanaan lounastuneilla, töissä ja huvipuistoissa - ruutuihin maalautuu veitsenterävästi arki ja juhla, tavallisten ihmisten olot ja elot. Valokuvaaja on kuvannut paljon kotikaupunkiaan Helsinkiä sekä Itä-Suomen muuttuvia maaseutuja. Löytyipä seinältä yksi kuva Tampereeltakin (Penkillä nukkuva pukumies, kuinkas muutenkaan). Hölttö on myös yhtenä ensimmäisistä suomalaisista kohdistanut linssinsä romanivähemmistöön, tuloksena todella vaikuttavia ja elämänmakuisia potretteja.
Pohjois-Karjala, 1969
Niin vain löysi paatunut yksin kulkijakin itsensä seisomasta monen kuvan kohdalla toivoen, että vieressä olisi ollut joku jonka kanssa jakaa tämä kaikki. Näyttely avaa eteen menneen maailman johon sukupolvellani ei ole pääsylippua, mutta joka vielä piirtyy vanhempiemme muistiin. Yhtä kaikki se on aikaa johon kukaan meistä ei pääse takaisin.
Ismo Höltön näyttely Ateneumissa 31.5 saakka.
Laura