Se on täytetty: sata päivää ilman alkoholia.
Sain maaliviivalla paljon selkääntaputuksia. Vautsi, hieno homma, huikeeta! Oot kyllä aikamoinen!
Öö, no en ole. Ei ainakaan tunnu siltä.
Sata päivää raittiina on ihan yhtä huikeeta kuin meikittömän lärvikuvan jakaminen somessa on rohkeeta. Ei ole. Sen pitäisi olla teko, jonka kuka tahansa pystyy tekemään ilman että edes itse huomaa sitä. Ja ilman että kukaan ympärillä tekee siitä minkäänlaista numeroa.
Mutta näinhän se ei mene.
Itse säästyin huikantuputtajilta, ehkä siksi että altistin itseni hyvin harvakseltaan baari- tai bileympäristölle. Haastavinta haasteessa eivät lopultakaan olleet muiden ihmisten reaktiot raittiuteen vaan ihan ne oman pään sisällä pyörivät kelat.
Olisi niin ihanaa olla sellainen ihminen, joka hymyssä suin tässä kohtaa julistaa miten kaikki oli tosi helppoa ja meni silleen ihan hirmu kivasti. Että hupsista, tuskin edes huomasin näissä kuukausissa mitään outoa! Eikä siis TODELLAKAAN edes tehnyt mieli narauttaa korkkia auki.
Noh, ei ollut. Ei ollut helppoa, ei mennyt kivasti, oli outoa ja kyllä teki mieli.
Alkupuoli oli vielä ihan jees, mutta viimeinen kuukausi haasteesta oli ehdottomasti vaikein. Kävi se klassinen: kun jotakin kieltää itseltään, ei oikein pysty muuta ajattelemaan. Ja se lisäsi ahdistusta entisestään: olenko nyt sitten kuitenkin koukussa kun kerran tämä on näin vaikeeta? Kun vähän väliä pyörii mielessä miten ihanaa olisi nyt lasillinen kylmää valkkaria tai se saunakaljan autuas puraisu.
Ihan selviä JUOPON merkkejähän nämä. Saatana.
No. Mitä tapahtui kun sata päivää tuli täyteen? Olinko minuuttia vaille puolenyön jo käsi viinihanan napilla? Lorautinko seuraavan aamun smoothieen tuoremehun sijaan kossua, nappasinko munakkaan kylkiäisenä skumppaa ja kaadoinko punkkua tuoppiin?
No en. Puolen yön aikaan olin jo iloisesti nukkumassa. Seuraavana päivänä join ruoan kanssa vissyä. Illalla lähdin baariin kuuntelemaan keikkaa ja join yhden pullollisen Coronaa plus minietkoilla pienen lasillisen Karjalaa.
Ei tuo nyt kauhean juopolta kuulosta.
En voi kuitenkaan ohittaa sitä asiaa, että alkoholista luopuminen, vaikkakin väliaikaisesti teki kipeää. Se on jotenkin inhottava asia myönnettäväksi itselleen. Kuinka iso osa siitä oli vain myöhäisen uhmaikäisen kiukkua siitä, että on asettanut itselleen tällaisen typerän rajoituksen? (Mutku mie haluun!) Vai itääkö minussa kuitenkin riippuvuuden siemen?
Ehkä on vainoharhaista kelata tällaista, ehkä ei. Kaikesta huolimatta suosittelen kyllä kokeilemaan. Kuukausi on liian lyhyt aika koska sen voi runnoa kiukulla läpi, sadassa päivässä on jo huomattavasti enemmän sulattelemista.
Peiliin katsominen kannattaa aina. Etenkin silloin, kun ei pidä näkemästään.