Oikeasti? Elääkö?
Tuo saattaa olla yleisin kysymys joka minulta kysytään kun kerron mitä teen työkseni.
Vastaus on kyllä ja ei.
Useimmiten elän, mutta on myös aikoja jolloin en ihan, tai kun se eläminen tarkoittaa että "kyllä, kuukausi kerrallaan" tai "kysy viikon päästä uudestaan".
Olisi taivaallista jos Suomen kirjamarkkinat olisivat niin suuret, että "vain" kirjoja kirjoittamalla voisi tulla toimeen. Minulla ei ole tästä täysin tarkkaa tietoa, mutta veikkaan että Suomessa on ehkä kymmenen, viisitoista kirjailijaa jotka tulevat (tai halutessaan tulisivat) toimeen pelkästään myydyistä kirjoistaan saamillaan tuotoilla.
En tunne yhtään kirjailijaa, joka ei kirjan kirjoittamisen ohella tekisi toista päivätyötä, sivutöitä ja/tai freenlace-töitä. Kirjoittaisi lehtiin, opettaisi, vetäisi työpajoja. Tai toisinpäin, kirjoittaisi kirjaa silloin kun päivätyöstä jää aikaa. Sofi Oksaset ja Kjell Westöt ovat ilahduttavia poikkeuksia, mutta juuri sitä, poikkeuksia. Ja varmasti hekin ovat uransa alkuvaiheilla saaneet elantonsa (myös) muualta kuin romaaneistaan.
Kirjojen myynti on laskussa ja joka vuosi kärkeen nousevat ne muutamat palkitut ja muutamat ns. tutut, pitkän uran tehneet kirjailijat joiden jokainen kirja myy hyvin. Tiedän, kirjat ovat kalliita, mutta siihen noin kolmeenkymmeneen euroon sisältyy myös aika monen ihmisen palkka. Ja onneksi meillä on myös loistava ilmainen kirjastojärjestelmä, kirjoja siis saa luettavakseen muutenkin kuin ostamalla. Ja toki kirjailija saa lainatuistakin kirjoista palkkion, kaunokirjallisuuden kohdalla se tarkoittaa 0,06€ per laina. Vertailun vuoksi: Norjassa sama korvaus on kolminkertainen, Tanskassa viisinkertainen. Parannettavaa tässä(kin) siis on.
Mutta onneksi meillä on apurahat. Aihe joka herättää paljon keskustelua ja kiinnostusta sekä kirjaijoiden että kaikkien muidenkin kirjallisuudesta kiinnostuneiden parissa. Ja näin vaalien alla aihe on jälleen tapetilla, Suomessa kun monipuolinen kirjallisuus ei eläisi, sitä ei yksinkertaisesti olisi taloudellisesti mahdollista luoda/tuottaa ilman apurahoitusta.
Suomen Kirjailijaliiton toiminnanjohtaha Suvi Oinonen kirjoittaa aiheesta hienosti uusimmassa Kirjailija-lehdessä.
Poliittikkojen tehtävänä on ymmärtää, että taiteella on Suomessa perustuslain mukainen erityinen valtiovallan suojelus ja autonominen, itsenäinen asema. Tiede ja taide kulkevat tässä suhteessa käsi kädessä. Poliitikkojen tulee myös ymmärtää ammattimainen taiteen tekeminen työksi ja tunnistaa taiteilijan ammatin harjoittamiseen vaikuttavat asiat lainsäädännössä, oli kyseessä sitten sosiaaliturvalainsäädäntö tai tekijänoikeuslaki. Poliitikkojen tehtävänä on luoda Suomeen raamit ja rakenteet, joissa on mahdollista sekä menestyksekäs ja monipuolinen taiteen tekeminen että alueellisesti kattava ja tasavertainen taiteen kokeminen.
Sisällöistä ja henkilökohtaisista kiinnostuksen kohteista ja taidekokemuksista on toki enemmän kuin suotavaa käydä keskusteluja, ja niitä voi tuoda esille muissa yhteyksissä, mutta taidepoliittinen keskustelu on muuta.
Suomessa taiteilijoilla on vapaus luoda taidetta joka herättää keskustelua, tunteita ja ajatuksia. Joka kiihdytää, naurattaa, itketää, oksettaa, ärsyttää ja ihastuttaa.
Se on uskomattoman hienoa ja arvokasta, ja sitä vapautta, sen vapauden monipuolisen totetutumisen mahdollisuutta on äärimmäisen tärkeää tukea myös valtion taholta.
Aina voi toki kysyä että jos sillä taiteella ei sitten elä, jos se ei kiinnosta tarpeeksi lukijoita/katsojia/kuuntelijoita, niin olisiko syytä tehdä jotain muuta. Ehkä sinä et vain ole tarpeeksi hyvä?
Uskokaa kun sanon, olen kysynyt tuon kysymyksen itseltäni satoja kertoja. Epäillyt, epäröinyt, ahdistunut. Täyttänyt apurahahakemuksia itku kurkussa että mitä jos tämä(kään) ei natsaa, mitä sitten? Pitäisikö kirjoittaa jotenkin toisin, miettiä vain sitä mikä myy? Pitäisikö aloittaa jokin toinen työ? Palata tarjoilijaksi? Kysellyt kustantajalta toiveikkaana myyntilukuja ja joutunut usein pettymään ja pahasti.
Esimerkkinä: Ensimmäinen romaanini Valinta myi vajaat 1000 kpl. Minä sain yhdestä myydystä kirjasta noin 4 euroa. Kirjoitin kirjaa kaksi ja puoli vuotta. Laskutehtävä ei tuntipalkan suhteen ole kovin vaikea.
Enkä minä ole yksin. Suomessa on valtava määrä (kauno)kirjailijoita joiden kirjoja myydään noin 500-2000 kpl. Sitten on pienehkö joukko niitä joiden kirjoja myydään noin 2000-8000 kpl. Ja sitten on vielä pienempi joukko niitä joiden kirjoja myydään yli 10000 kpl.
(Tässä yhteydessä keskustelu siitä kustannetaanko Suomessa mahdollisesti liikaa kirjoja on myös kiinnostava, mutta minun on siihen vaikea ottaa kovinkaan objektiivisesti kantaa.)
Mutta kaikesta huolimatta olen vihdoin päättänyt seistä ammatinvalintani sekä ammattini takana. Se vaati kolme kirjaa, viisi vuotta ja kymmeniä apurahoja että ymmärsin olevani kirjailija, että olen siitä ylpeä, ja että se on ihan oikea työ siinä missä esimerkiksi sairaanhoitaja, opettaja, toimitusjohtaja tai taksikuskikin on. Vaativa, tärkeä, hieno työ. Eikä sitä voi, eikä saa mitata sen mukaan että elänkö minä yksin sillä vai en. Taiteella kun on kaupallisen kannattavuuden rinnalla paljon suurempiakin tehtäviä.
Image may be NSFW.
Clik here to view.
Taide on uuden etsintää, todellisuutemme ja yhteiskunnan tulkintaa. Sen tarkoitus on herättää, haastaa, kysyä, arvioida. Luoda kauneutta ja viihdyttää. Rikkoa ja rakentaa. Se on peili siitä mistä olemme tulleet, mihin olemme menossa, mitä valintoja olemme tehneet ja mitä tulemme tekemään.
Ja vaikka taide usein syntyykin ristiriidoista, myrksyistä, epävarmuudesta ja kysymyksistä, ei se tarkoita sitä että tekijöiden itsensä tulisi elää tuossa epävarmuudessa.
Toisin sanoen:
Taide kunniaan, taidepolitiikka kuntoon.
Nostamiseen, elävöittämiseen ja tukemiseen on kohta taas neljä vuotta aikaa. Käytetään ne viisaasti.