Tällä viikolla löysin pitkästä aikaa tieni Oxford Streetin ostoshelvettiin ja ostin jakun, ehjät sukkahousut ja Chanelin meikkivoiteen. Tämän seurauksena podin tunnetta, joka analysoitaessa asettuisi varmaankin jonnekin nautinnon ja syyllisyydentunnon välimaastoon.
Koin syyllisyyttä osittain siksi, että eihän se järkevää ollut - oman taloustilanteen mittareilla mitattuna. Punnan kurssi on mikä on, ja tällä budjetilla Chanelin meikkivoiteeseen tuhlaaminen on, no, vähintäänkin turhamaista ja vastuutonta.
Jakku ja sukkikset olivat meikkivoiteeseen nähden jo ihan järkevä hankinta, mutta niiden ostamisessa rikoin päätöstäni olla sijoittamatta Primarkiin. Syyllisyyspisteitä ropisi siis tästäkin. Vetosin rahatilanteeseeni, mutta huono omatunto pisti silti vähän reflektoimaan: vähän kirveltää nimittäin ostaa vaatteita, joiden hintataso ei anna syytä uskoa millään lailla eettisesti kestävään tuotantoon.
Miksi sitten päätin tuhlata meikkivoiteeseen ja ostaa halpisketjulta vaatteita vastoin parempaa tietoani?
No. Olen viime kuukaudet kulkenut risoissa sukkiksissa ja lätkinyt naamaani kaupan halvinta meikkivoidetta, jonka koostumus muistuttaa lähinnä Eri Keeperin yleisliimaa. Pakko myöntää, että vaikka olen myös terveellä tavalla oppinut suhteestani materiaan, kyseiset faktat alkavat jossakin vaiheessa vähän pänniä. On rasittavaa jatkuvasti kertoa itselleen: ei. Mä en oikeesti tarvii sitä. Tällä kertaa oli ihanaa nyökätä ja sanoa: joo. En tarvitse, mutta haluan. Oli vastustamattoman ihanaa istua tuoliin ja antaa ystävällisen myyjän jutella mukavia ja levittää siveltimellä meikkivoidetta, saada mukaan näytehajuvesiä ja kosteusvoiteita, nätti paperikassi ja kehotus tulla takaisin. Aamu alkaa paremmin, kun kasvoille levittää jotakin sametinpehmeää ja hyväntuoksuista, ei sitä yleisliimaa. Rahat, jotka tähän käytin, oli mummin lähettämiä synttärilahjarahoja. Siis jotakin ylimääräistä budjetin ulkopuolelta; mahdollisuus tehdä jotakin kivaa.
Jakkuun ja sukkiksiin käytetyt rahat olivat samasta budjetista kuin kaikki muukin, bussiliput ja ruokaostokset ja vuokra. Olen etsinyt sopivaa jakkua kirppiksiltä ja Itä-Lontoon second handeista kuukausikaupalla, enkä ole löytänyt. Olen tehnyt muita törkeän hyviä löytöjä aina viiden punnan punaisista kävelykorkkareista luottovaatteeksi muodostuneeseen nahkahameeseen, mutta jakku ja sukkikset ovat kirppistuotteina vähän hankalampia - ja ennen työhaastattelua ne alkoivat ainakin omassa mielessä kasvaa yhä tärkeämmiksi. Ei siksi, että haastattelijaa välttämättä asia kamalasti kiinnostaisi. Luulen, että se on tilanteessa lähinnä minä, jota asia jaksaa kiinnostaa. Skype-työhaastattelussakin on kiva edes tuntea itsensä skarpisti pukeutuneeksi. Vaatteilla on merkitystä sen kannalta, millaiselta tuntuu. Täydellisessä maailmassa ostaisin sen jakun ja sukkikset joltakin taholta, joka on eettiseen tuotantoon sitoutunut. Täydellisessä maailmassa maksaisin niistä kunnollisen hinnan, en yhteensä 11 puntaa.
Tällä hetkellä kuitenkin asun Lontoossa ja maksan vuokraa yhdestä huoneesta kaksi kertaa enemmän kuin mitä maksan Suomessa Hoasin kaksiosta. Se on oma valinta, ja pakottaa jonkin verran puntaroimaan omaa suhdetta kuluttamiseen ja rahaan. Olen alkanut metrojen sijaan körötellä bussilla, koska se on halvempaa. Olen yrittänyt opetella ottamaan eväät mukaan yliopistolle. Olen siirtynyt shoppaamaan ruokani Lidlistä ja lähikaupan tarjouksista. Olen huomannut, että vaikeinta mulle ylimääräisestä luksusta luopuminen on silloin, kun pitäisi lopettaa ulkona syöminen. Vaatteiden shoppaaminen ei tähän mennessä ole tuottanut isoja ongelmia - suurimmat hankaluudet ovat olleet se, kun pitäisi kieltäytyä ehdotuksesta lähteä korealaiseen lounaalle tai lopettaa itsensä palkitseminen arki-iltana treffeillä ravintolassa.
Se on ihan terveellistä erottaa, mikä rahapulassa eniten ärsyttää. En sano niin siksi, että niitä ylimääräisiä asioita ei saisi kaivata. Mutta mittakaavat on hyvä erottaa: jos mun suurimmat ongelmat ovat tätä, ollaan jo oikeasti aika etuoikeutetussa asemassa. Otetaan tilannekatsaus sitten uudelleen, kun lyhennellään sitä opintolainaa valmistumisen jälkeen. Pahimmillaan köyhyys tarkoittaa oikeasti jotakin ihan muuta kuin mun päivittäisiä kieltäytymisiä ja ulkopuolisuuden tunnetta kulutuskulttuurista. Pahimmillaan se on sitä, että ihmisen kaikki energia menee rahan ajattelemiseen ja kaventaa mahdollisuudet olemattomiin. Silloin kun köyhyys ei enää tarkoita pelkkää rahan puutetta, ollaan ihan eri tilanteessa. Mutta jos tällainen rahapula saa ihmisen huomaamaan, miten moneen asiaan kuluttamista käyttää, sillä voi olla ihan positiivisiakin vaikutuksia. Se nostaa kysymyksen kuluttamisesta itsestään: miksi se on niin kivaa ostaa hyvältä tuoksuvia asioita nätissä paperikassissa? Onko se oikeasti harmitonta itsensä hemmottelua? Miksi jatkuvasta kieltäytymisestä seuraa sellainen olo, että jostain jäisi paitsi? Onko luksuslaukuista unelmoiminen ihan salonkikelpoista toimintaa vai onko siinä oikeasti kyse jostakin vaarallisemmasta ilmiöstä?
Kun olin teini, en shopannut. Ehkä joskus, harvoin, ostin uuden hupparin ja Puntalasta pätsin, jossa luvattiin olla kapulana yhteiskunnan rattaissa. En ajatellut jääväni mistään paitsi. Jälkikäteen olen tajunnut, että oikeastaan oli aika hyvä, etten halunnut olla osana mitään muuta teinikulttuuria - mulla ei olisi ollut yksinkertaisesti taloudellisesti mahdollisuutta unelmoida Guessin korkkareista. En saanut koskaan viikkorahaa - 15-vuotiaana sain töitä flaijereiden jakelijana kuuden euron tuntipalkalla: valtaosan palkastani käytin El Tiempon punaviiniin, tupakkaan ja keikkoihin. Synttäreilläni kerättiin kaveriporukassa kolehdilla rahat ensimmäiseen lävistykseen. Mulla tai kenelläkään muulla lähipiirissä ei ollut hajuakaan brändeistä tai siitä, millaisia tunteita niiden pitäisi herättää. En kokenut jääväni mistään paitsi. Ennemminkin koin, että mulla ei ollut yksinkertaisesti mitään tekemistä shoppailemisen tai ostoskeskusten maailman kanssa. Jossakin vaiheessa se muuttui. Aloin suhtautua Chaneliin jotenkin romanttisena tarinana, aloin ostaa silloin tällöin Voguen ja selasin muotikuvia. Kehitin jonkinlaisen suhteen shoppailemiseen ja huomasin tykkääväni joistakin brändeistä enemmän kuin toisista. Samalla kuvioon tulivat mukaan eettiset ongelmat siitä, missä määrin shopatessaan osallistuu ketjun työntekijöiden sortamiseen epäinhimillisissä tehdasolosuhteissa.
Rehellisesti: en kadu jakun, sukkisten tai meikkivoiteen ostamista. Mutta olisi kiinnostavaa näiden ajatusraakileiden keskellä kuulla muidenkin ihmisten mielipiteitä rahasta tai kuluttamisesta. En halua eksyä mihinkään Paulo Coelholaiseen muka-filosofointiin siitä, miten raha ei merkitse mitään. Sen sijaan haluaisin tavoittaa jonkin ajatuksen siitä, missä määrin se merkitsee. Missä määrin materia saa merkitä, missä vaiheessa se on liikaa? Ja ennen kaikkea: miksi se on niin tärkeää?