Minulla on pitkään ollut jotenkin kummallinen olo. Aivan kuin jotakin olisi puuttunut elämästäni, mutten millään keksinyt mitä. Ja juuri sitähän se olikin:minulta ei puutu mitään. Kaikki perustarpeeni on viimeinkin täytetty ja olen saanut vielä roimasti bonuksiakin päälle. Välillä mietin, kehtaanko tänä vuonna edes enää haluta mitään.
Lähdin tutkimaan mistä tämä yltäkylläisyydestä johtuva tyhjyys oikein tulee ja miten ihmeessä sen saa täytettyä. Aloin urheilla, syödä paremmin, valita kaupassa luomua ja kotimasta, annoin rahaa keräyksiin, autoin ihmisiä töissä ja vapaa-ajalla. Enemmästä auttamisesta tuli hyvä olo. Mutta se ei silti täyttänyt tyhjiötä kokonaan.
Aloin etsiä erilaisia vaihtoehtoja. Luovuttaisinko verta? Pitäisikö lähteä mukaan kummitoimintaan? Entäs Greenpeace? Soittaisinko seurakuntaan josko voisin olla siellä avuksi jotenkin? Neuloisinko lapaset kaikille Hämeenkadulla talvipakkasessa kerjääville ulkomaalaisille? Voisin auttaa lapsettomia luovuttamalla sukusolujani!
Asiaa enemmän mietittyäni ja siihen syvemmin perehdyttyäni hautasin ajatuksen. Fakta on, että minä en kertakaikkiaan siedä neuloja. Ja sukusolujen luovutus vaatisi useampia pistoksia ja loppuspektaakkelina olisi nahkansa lävistäminen grillivartaalla. Ei. Siinä meni sitten samalla verenluovutus ja kantasolurekisteriin liittyminen.
Mietin asiaa vielä pidempään. Keitä minä haluaisin auttaa? Eläimiä? Yksinäisiä vanhuksia? Äiti maata? Vammaisia? Veteraaneja? Lapsia? Lapsia. Lapsia! Niitä minä haluan auttaa! Mutta miten ihmeessä...? Selasin erinäisten järjestöjen nettisivuja ja tarjontaa. Mieleen jäi itämään ajatus lapsiperheen tukihenkilönä toimisesta.
Voinko minä hakea tuommoiseen? Kelpaakohan tälläinen parikymppinen? Eihän mulla ole omia lapsiakaan. Jos ne sanoo, että mene tyttö kotias kasvamaan vielä? Ja jos ne haluaakin mut sinne, niin onko mulla oikeasti aikaa tälläiseen? Olenko valmis sitoutumaan? Lapsi tarvitsee ympärilleen vakaan, turvallisen ja pysyvän aikuisen. Olenko minä sellainen? No olen. Otin yhteyttä Pelastakaa Lapset ry:n aluekoordinaattoriin ja kyselin asiasta lisää. Koordinaattori kertoi, että maaliskuussa olisi koulutustilaisuus ja laittoi tarvittavat paperit tulemaan postissa.
Olin tuossa koulutuksessa lauantaina. Aamulla väsytti niin turkasesti! Ajattelin, että soitan ja sanon sairastuneeni. Omatunto soimasi samantien niin, että korvissa soi. Siellä jossain on lapsi, joka tarvitsee juuri minua! Ei siinä auttanut kuin nousta ylös ja raahautua puurolautasen kautta bussiin. Ja onneksi lähdin!
Heti aluetoimistoon päästessäni minut valtasi tunne, että nyt ollaan menossa niin oikeaan suuntaan. Kuuden tunnin koulutuksen aikana tunne voimistui voimistumistaan ja sain varmuuden, että nyt olen löytänyt sen oman tapani auttaa. Älyttömän huikea tunne! Ja helpottunut. Minä voin jakaa omasta hyvästäni jollekin toiselle, ja parhaimmillaan muuttaa jonkun elämää pysyvästi vähän paremmaksi. En voi pelastaa kaikkia maailman, Suomen tai edes Tampereen lapsia, mutta voin parhaani mukaan tukea jonkun pienen ihmistaimen tasapainoista kasvamista. Ja se riittää! Vau.
Jaa että minustako tukihenkilö? Todellakin!