Haluan kertoa teille pienen tarinan syksyltä 2013.
Olin opiskelukavereideni kanssa seikkailemassa Venäjän Pietarissa, kun kaupungin erittäin hyvin tunteva epävirallinen oppaamme johdatti seurueemme paikalliseen historialliseen kauppakeskukseen nimeltä Gostinyi Dvor. Koska minulla on hetkeni kaiken kauniin perään, olin tietysti aivan ihmeissäni kaikesta ympärilläni versoneesta överiydestä ja upeudesta - sanoja, joilla voisin (ainakin turisteille avautuvaa) Pietaria kuvailla ylipäätään. Jo kaupungin arkkitehtuuri on kokemisen arvoinen elämys kaikille esteetikoille ja historiasta kiinnostuneille. Saimme oppaamme avulla tietää yhtä sun toista milloin kenestäkin kuolleesta poliitikosta ja muista historiallisista jäljistä, joita kaupungista löytyy vuosisatojen varrelta lukematon määrä.
Image may be NSFW.
Clik here to view.
Kazanin katedraali, yksi kauneimmista näkemistäni rakennuksista
Mutta takaisin sinne ostoskeskukseen. Vuonna 1785 avattu ostoskeskus toimii vähän Ikea-henkisesti siten, että liiketilat sijaitsevat eräänlaisten ostoskatujen varrella niin, että reitiltä ei voi ihan älyttömästi oikoa talon sisällä. Vaikken nähnyt edessäni mitään erityisen kiinnostavaa, piti minun silti opiskelukavereideni tuskastumiseen asti jäädä ihmettelemään milloin mitäkin edessäni näkynyttä outoutta. Siellä minä sitten ihmettelin karvalakkeja, leninkejä ja omituisia hiusvempeleitä, joita piti oikein kunnolla jäädä tutkailemaan.
Ja sitten eksyin.
En yhtäkkiä nähnyt missään ketään seurueestamme. Kaikki olivat kadonneet jonnekin. Seisoin siellä liiketilaviidakossa yksin, ilman mitään ymmärrystä venäjän kielestä (eikä kukaan tuntunut puhuvan englantia). Seisoin ja tuijotin eteeni, katsoin molempiin suuntiin ja mietin, mitä nyt tapahtuu.
Pieni paniikki valtasi mieleni, kun näin sieluni silmin, kuinka porukka olisi tyystin hylännyt minut ja lähtenyt jatkamaan kohti seuraavaa upeaa arkkitehtuurista ihmettä, jotka yhtäkkiä tuntuivat kaikki aivan samanlaisilta ja joiden kauneus oli jo neljä pytinkiä aiemmin turruttanut meistä jokaisen. Ketään ei näkynyt missään, olin aivan yksin. Vaatteet päälläni puristivat ja hikikarpalot sulattivat Goshin BB-voidetta otsaltani (suosittelen kaikille kalpeanaamoille, vaalein sävy Sand on oikeasti vaalea!) Sitten ajatus iski kirkkaana tajuntaani: Minä olen eksynyt tänne. Ja sen jälkeen seurasi primitiivinen (ja jälkikäteen ajateltuna aika lapsellinen) ajatus: Minä kuolen tänne.
Mitä tekee ihminen, joka on kuolemassa eksyttyään venäläiseen ostoskeskukseen?
Ostaa ruman hiuskoristeen.
Jep. Marssin lähimmälle tiskille, kävin viittomakielen ja "osoitan jonnekin ja toivon, että tuo toinen tajuaa" -kielen sekaisen kommunikaatiotuokion myyjän kanssa ja pian olinkin jo maksamassa maailman ruminta hiuskoristetta. Arvon herrasväki, saanko esitellä:
Image may be NSFW.
Clik here to view.
Kuvassa vasemmalla (noiden kauniiden koristeiden seurana)
Valkoinen kukka-asia, josta sojottaa muovisia sateenvarjonpiikkien näköisiä muovisiimoja, koko tämä upeus yhden pienen hiuspompulan varassa. Peittää puolet takaraivosta eikä istu päähän. Ei sitten yhtään.
Image may be NSFW.
Clik here to view.
Image may be NSFW.
Clik here to view.
En tainnut kuolla reissulla, vaan heti ostoksen jälkeen muistin puhelimeni olemassaolon ja soitin tovereilleni, jotka löysin muutaman yrityksen jälkeen ostoskeskuksen pihamaalta. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Reissu oli upea kokemus ja vaikka näinkin vain pintaraapaisun Pietarista ja venäläisestä kulttuurista, oli se silti avartava elämys.
Kotiin päästyäni venäläistä tapakulttuuria minua paremmin tuntenut ystäväni sivisti minua siitä, että nuo rumat hiuskoristeet ovat oikeasti osa pitkällistä kulttuurista perinnettä, jossa koulunsa aloittavat tytöt puetaan ja asustetaan mahdollisimman korn-rum-krumeluuristi. Opettajallekin ostetaan kukkia. Venäläiset ilmeisesti itsekään eivät pidä näitä virityksiä minään esteettisenä maailmanihmeenä, mutta perinteestä pidetään kuitenkin visusti kiinni. Lisätietoa - tai ainakin kuvia, mikäli nuo kyrilliset aakkoset eivät ihan äkkiseltään ns. lähde - täällä, täällä ja täällä, . Oma hirvity- hörhelöni on tarkoitettu ensimmäiselle luokalle lähteville oppilaille. Ihanaa! Mahtoi myyjää naurattaa sisäänpäin, kun kauhistunut suomalaisturisti osti mongerrellen tuon hököttimen itselleen. Olen elämänkoulun ekaluokkalainen, sovitaan vaikka niin.
Aloin jälkikäteen miettiä, oliko kuolemanpelollani jotain tekemistä sen kanssa, että satuin olemaan Venäjällä. Tuolloin syksyllä 2013 Ukrainan tilanne oli vasta kytemässä pinnan alla, mutta epävarma olo Venäjän suhteen on tuntunut olevan "aina" läsnä suomalaisessa kulttuuriperimässä. Jännitin eksyessäni lähinnä sitä, etten osannut tarpeeksi venäjää, ja eksymispaniikkikin oli jälkikäteen ajateltuna lähinnä vaistomainen reaktio vieraassa paikassa koettuun hetkelliseen turvattomuuden tunteeseen. Mutta se olisi myös voinut olla ennakkoluuloista pelkoa siitä, että nimenomaan Venäjällä kuolee, koska - niin, siellä kuolee? Onhan siellä kuollut toisinajattelijoita, toimittajia ja oppositiovaikuttajia. Myöskään vähemmistöt eivät varsinaisesti juhli ihmisoikeuksillaan. Ja miten muka luulin kuolevani? Ai että joku tarkk'ampuja lävistää sydämeni ihan noin vaan? Vaikka on hyvä olla kriittinen ja varuillaan, kannattanee silti ihan oman mielenterveytensä kannalta joskus vähän harkita, kuinka paljon on järkeä antaa pelolle valtaa ja uskoa omia (osin mediavälitteisiä) pelkojaan. Turistit ja yksittäiset naapurimaalaiset ovat yhä aika kaukana poliittisista välienselvittelyistä ja muusta maailmanpoliittisesta tilanteesta, mutta toki asiat saavat huolettaa yksilötasollakin - ja eskaloituessaan ongelmat koskettavatkin kokonaisia kansakuntia, kuten olemme saaneet uutisista huomata. Koko tämänhetkinen tilanne Ukrainassa ja Venäjällä on sen verran iso vyyhti purettavaksi, että on tärkeää vältellä paniikkireaktioita. Niistä kun ei seuraa juuri muuta kuin rumia hiuskoristeita pyörimään kaappien perälle.