Olen aina salaa haaveillut radiotoimittajan työstä.
En nyt puhu mistään kaupallisen kanavan julkkisjuontajuudesta vaan eritoten pienen radiokanavan toimittamisesta.
Rakastan radiota, erityisesti pieniä kanavia jotka keskittyvät keskikokoisiin asioihin. Aiheet ovat sopivan pieniä ja niihin on helppo tarttua; ihmiset soittavat ja kertovat asioitaan liikuttavan totisilla äänenpainoilla, jättävät nauhalle viestejä joissa käsitellään tasan yhtä murhetta kerrallaan. Kuin keskustasta puuttuva hiekoitussora ja virastojen venyvät puhelinjonot olisivat maailmamme ainoita oikeita ongelmia. Kuinka maamme tulevaisuus on heikoilla kantimilla, tai sitä ei yksinkertaisesti ole - kun on vain tämä puhelinta räpläävä nuoriso.
Äänensävyt ovat vahvoja, mutta niissä on harvoin mitään hyökkäävää. Huolta enemmänkin. Huolta ja iloa yhtä pienistä asioista.
Kerran kansanradioon soitti mies jonka mielestä mikään ei ollut hyvin. Juontajan tarkentaessa mistä kiikastaa, mies lopulta vastasi että no politiikasta. Enempää hän ei osannut sanoa. Soitti vaan sanoakseen että ei hyvin mene. Sitten kiitti ja lopetti.
Silloin tällöin joku puhuu vähän liian kauan, jää kiinni oman äänensä kuunteluun. Silloin aina jännitän kuinka luontevasti juontaja saa keskeytettyä yksinpuhujan. Eikä kukaan koskaan loukkaannu. Kiitetään soitosta ja laitetaan soimaan Baddingia.
Kevät on radiokuuntelun kulta-aikaa. Ihmiset soittavat kun luonto herää, raportoivat lintuauroista, kompostielämästä ja sen sellaisesta. Ensimmäiset kevään merkit ovat aina puhelinsoiton arvoisia.
Perjantaina kuuntelin yön kynnyksellä radiota ja yöjuontajan rauhallisesti lainehtivaa puhetta. Keskellä pilkkopimeää iltaa puhuja piti pienen tauon, ja sanoi sitten:
''Joensuun seudulta tuli juuri ilmoitus, että sisätiloista on löydetty herännyt leppäkerttu.''
Kun sitten pari tuntia myöhemmin seisoin tienlaidassa odottamassa hinausautoa, hymyilytti tahtomattakin. Siinä märän tien laidalla mietin, että mikäli tämänhetkisen elämäni syvin ilo on talvehtimasta herännyt leppäkerttu ja suurin tragedia tien poskeen jättänyt auto, voin todeta että kaikki on niin sanotusti ookkelis kookkelis.
Laura